Eräänä sunnuntaina saapui Anna jotenkin myöhään ja hengästyneenä kouluun, pastori oli jo opetus-istuimella ja näytti Annan mielestä alakuloiselta. Ennen rukousta ennätti hän vain nyökäyttää päätään tervehdykseksi pienokaisilleen, mutta rukousten aikana laski hän hiljaa pienen laumansa, josko kaikki olivat saapuvilla. Ja yksi puuttui, hänen lemmikkinsä ja kaimansa Anna Sormunen. Hän oli juuri kysymäisillään jotain tämän johdosta, kun hän huomasi, että myös tytön isä, tuo kyttyräselkäinen suutari, oli poissa. Laulu loppui juuri ja silloin lausui pastori äkkiä yksinkertaisesti ja suruisesti: — Teille, rakkaat lapset, tahdon minä ilmoittaa, että Herra Jeesus on tänä aamuna kutsunut pois rakkaan toverinne, pienen Anna Sormusen. Hän seurasi mielellään Herran kutsumusta, sillä hän tiesi, että Hyvä paimen kutsui pientä karitsaansa ijäiseen lepoon luokseen. Rukoilkaamme kallista Vapahtajaamme, että hän kerran yhdistäisi meidät hänen kanssaan valoisassa, ihanassa taivaassaan.
Hetkisen äänettömyys seurasi näitä sanoja, useimmat lapset nyyhkyttivät hiljaan ja Anna tunsi itsensä syvästi liikutetulta, hän ei ollut koko viikon kuluessa nähnyt ainoatakaan Sormusta ja nyt sai hän tämän odottamattoman kuolonsanoman. Hänen sydäntään ahdisti tuska, ajatellessaan tuota pientä, vaaleatukkaista tyttöä, joka viattomilla lapsensilmillään katsoi niin luottavasti häneen ja aina antoi niin viisaita ja järkeviä vastauksia. Hän olisi mielellään kysellyt pastorilta lähemmin kuolontapauksesta, mutta hänen täytyi koota pieni luokkansa ympärilleen, sillä pastori otti Sormusen oppilaat huoltaakseen.
Kun lukeminen oli loppunut ja he, kuten tavallisesti, tulivat yhtenä kadulla, alkoi Anna heti puhua asiasta.
Tuo pienoinen oli ollut sairaana ainoastaan muutamia päiviä — kertoi pastori; lääkäri oli ollut hänen luonaan, samoin hän, pastori. Tyttö oli ikävöinyt päästä Jeesuksen luo ja ollut varsin kärsiväinen, vaikka tuskat olivatkin kovat.
— Ah, minun pitää käydä tervehtämässä noita surevia vanhempia, sanoi Anna innokkaasti.
— Ei, Anna neiti, sitä te ette saa tehdä.
Anna katsoi ihmeissään, kuullessaan tuon päättävän äänen:
— Miksikä en minä saisi mennä sinne? jatkoi hän; minä tiedän varmaan heidän tulevan iloisiksi minun käyntini johdosta.
— Sitä en epäile, neiti, mutta te ette saa millään muotoa — pikku Annalla oli pahanlaatuinen kurkkumätä ja hänen kaksi siskoaan makaa edelleen samassa taudissa.
— Miten surullista tuolle tuiretuiselle perheelle, mutta sitä suurempi syy käydä heidän luonaan.