— Neiti unohtaa kokonaan, että tämä kamala tauti on tarttuvaista!
— Ah, minä en pelkää vähääkään, huudahti hän.
— Mutta minä — onko se sitte teidän tähtenne — tangerti hän puolitukehtuneella äänellä; me menemme ja kysymme teidän äidiltänne, eikö hänkin ole samaa mieltä minun kanssani.
— No, jos te ehdottomasti niin tahdotte, vastasi Anna, käyden itsekin kummiinsa, miten hän oli käynyt asiaan käsiksi semmoisella vakavuudella. — Äiti sitä paitsi ei koskaan peljännyt mitään tartuntaa.
Rouva Montell oli heitä vastaanottamassa ja niin pian kun hän sai kuulla mistä kysymys oli, antausi hän — Annan suureksi ihmeeksi — empimättä pastorin puolelle.
Luonnollisestikin se oli parasta, ett'ei Anna mennyt Sormusten luo, hänen oli siitä kiittäminen pastorin ajattelevaisuutta.
— Mutta sinähän, äiti, et ole koskaan ennen ollut pelkuri, alotti Anna.
— Varovaisuus ei ole vahingoksi, sanoi Liina rouva tyynesti; se ei ole myöskään Jumalan mieltä vastaan, että suojelemme terveyttämme, erittäinkin toisten ystävällisten esirukousten tähden. Minä menen Sormusten luo sinun edestäsi, tyttöseni.
— Sinäkö, äiti! Mutta sinähän heittäyt aivan samaan vaaraan?
— Siitä vaarasta minä en tiedä mitään, minun ikäiseni ihmiset nimittäin eivät ole niin herkkiä tartunnalle ja minulla ei muutenkaan ole taipumusta kaulatauteihin, kun sinä sitä vastoin olit vähällä kuolla kurkunkuristajaan.