Eräänä iltapäivänä, kun perhe juuri oli kokounut kahvipöydän ympärille hauskaan ulkoeteiseensä, saapui pastori Törne Annan suureksi kummaksi käynnilleen.
— Minä en ole kolmeen päivään käynyt Sormusten luona, ei pitäisi siis olla mitään pelkoa tartunnan suhteen, sanoi hän heti tervehtimästä päästyään ja katsoi Annaan.
— Oo, me olemme aika uskalikkoja täällä maalla, arveli kummisetä; istukaa vain alas ja maistakaa kahvia, jota meidän pikku kummityttömme on itse korkean omakätisesti keittänyt.
Pastori katseli taasen tuota nuorta tyttöä, joka aivan tietämättään punastui, katseli noiden mustien silmiensä käsittämättömällä pilkkeellä. Hän oli verrattoman kaunis, seisoessaan siinä vaaleassa kesäleningissään, jonka vyöhön oli pistettynä muutamia orvokkeja. Pastorista ei hän ollut milloinkaan näyttänyt niin rakastettavalta; toden totta, tuo sininen kirkkaus silmissä, otsan puhtoisuus ja huulten pirteä puna olivat kauniinta, mitä hän ikinä oli nähnyt jonkun naisen luomuksessa.
He istuivat kauvan yhdessä etehisessä haastellen, vaan sitte kutsui vanha Vappu neuvoksetarta luokseen jonkun tärkeän taloudellisen seikan vuoksi ja kummiukko ehdotteli, että Anna lähtisi näyttämään pastorille puutarhaa. Hän oli tänään ollut itse niin paljon liikkeellä ja "hänen itsevaltijaansa", kuten hän nimitti kipeitä jalkojaan, käskivät hänen nyt pysyä hiljalleen.
Anna nouti hattunsa sisäeteisestä, mutta hän ei pannut sitä päähänsä, vaan heilutteli kädessään, kävellen hitaasti vieraansa rinnalla hiekotetulla käytävällä ja aina välistä kiinnittäen hänen hnomiotaan milloin kaksoisneilikkaan, milloin sulkamaiseen tähdykkään tai majesteetilliseen georginiin.
Miten hartaasti toivoikaan pastori, että hän asettaisi päähänsä tuon leveälierisen hatun ja siten varjostaisi hiukan noita kasvoja, joiden katselemisessa hän ei koskaan väsynyt, kasvoja, jotka päivä päivältä kävivät hänelle rakkaammiksi.
Liisteaidan ulkopuolella ulkoni pitkin järven rantaa pieni metsähaka ja kun he olivat tulleet puutarhan päähän, avasi Anna veräjän ja alkoi mennä eteenpäin pitkin pientä polkua läpi viitakon aina alas rantaan asti, mihin hän niin usein muulloinkin kuljeksi kuuntelemassa laineiden salaperästä soittaa. Hän käveli aivan rauhallisena, aavistamatta mitään niistä kuohuvista tunteista, jotka liekehtivät hänen seuralaisensa sydämmessä. Nuoren pastorin tällä käynnillä oli oma erikoinen tarkoituksensa, hän oli päättänyt puhua Annan kanssa, oikein avata hänelle sydämmensä. Heidän ympärillään oli niin hiljaista tässä pienessä lehdikössä, nyt, juuri nyt oli hänen hetkensä tullut, sille he olivat aivan kahden, ainoastaan tuuli, joka hiljalleen puiden latvoissa humisi, voi kuulla mitä sanottiin. Hän tahtoi, hänen täytyy puhua: lämpimät, lempeät ja sydämmelliset sanat tulvivat hänen huulilleen, hänen silmänsä loistivat, poskensa hehkuivat ja äänessä oli niin ihmeen pehmeä sointu.
Anna kuunteli tätä kuin unissaan, hän ei ymmärtänyt hitustakaan. Pastori rakasti häntä ja pyysi häntä vaimokseen; hän koetti käsittää näiden sanojen merkitystä ja havahtui yhdellä hivahduksella vastenmieliseen todellisuuteen.
Tunteittensa ylenmääräisessä kuohussa oli pastori painaltanut Annan käden vasten rintaansa, mutta Anna veti nyt kätensä pois ja pudisti päätään torjuen.