— Mitä merkitsee tämä, Anna neiti, kysyi hän tuskaisesti — mitä saan minä uskoa, mitä toivoa?
— Minä hämmästyin kokonaan, kangersi tuo nuori tyttö; — minulla ei ollut edes aavistustakaan, että teillä olisi semmoisia tunteita minua kohtaan!
— Eikö edes silloin kuin minä en kyennyt salaamaan pelkoani, että te sairastuisitte, rakas Anna?
Hän pudisti kieltävästi päätään — ei edes silloinkaan.
— Minä olen rakastanut teitä jo kuukausia, toisti hän hiljaan. — minun valoisa unelmani on ollut, että te, Anna, jakaisitte minun kanssani minun tulevaisuuteni, ajatukseni, suunnitelmani ja toiveeni. — Hän katseli Annaa selittämättömällä hellyydellä ja tämä seisoi taasen kuin huumeuksissa, hypistellen suonenvetoisesti muutamia kukkia, joita hän oli tieltä poiminut.
— Ah, virkkoi hän vihdoinkin, me olemme niin erillaisia, onko teidän koskaan ollut hyvä ollaksenne minun seurassani, pastori Törne?
— Minä olen ollut onnellinen yksin tietäessäni saavani olla tiedän läheisyydessänne, vastasi hän.
Tuo matala, väräjävä sointu äänessä sanoi selvemmin kuin sanat kuinka syvästi, kuinka tulisesti hän oli rakastunut. Mutta tämä rakkaus ei herättänyt mitään vastakaikua Annan sydämmessä, päin vastoin tunsi hän itsensä erinomaisen jäykäksi ja kylmäksi tätä liikutettua nuorta miestä kohtaan. Mutta hänen vakavuutensa pakotti häntä heti antamaan selväsanaisen vastauksen, tuon ainoan, minkä hän voi antaa.
— Istukaamme tähän, sanoi hän, laskeutuen muutamalle suurelle rantajyrkänteen kivelle, minä luulen, että minun pitää puhua vilpittömästi teidän kanssanne, luvatkaa ainoastaan kuunnella minua kärsivällisesti.
— Sen lupaan, vastasi hän vakavasti, mutta hän ei näyttänyt enää iloiselta eikä toivovalta, pikemmin varjosti hänen kasvojaan pimento, joku synkistyttävä heijastus Annan katseessa kuvastuvasta kylmyydestä.