— Tule Vapahtajan luo sinä viheliäinen, synnin raskauttama sielu — kuului pastorin lempeästi väreilevä ääni — tule sinä, jota velkakuormasi taakka painaa alas tomuun, kaikki on pyyhitty pois, kaikki sovitettu, sinä olet vapahdettu ja autuutettu armosta uskon kautta. Itse sinä et voi mitään tehdä, sinun työsi ovat kuin saastainen puku, ota vastaan autuus sulasta armosta. Herra ottaa syntisiä vastaan!
Eikö se ollut ihanaa puhetta, oi, niin ihmeen ihanaa, mutta — ainoastaan niille, jotka voivat sen omata itselleen. Pastori puhui juuri synnin raskauttamille, niille, jotka tuntivat syntinsä, siis niille, jotka jo olivat palanneet, ei ollenkaan niille raukoille, jotka eivät mitään tunteneet eikä voineet uskoa. Hän puhui siis aivan samaa kuin kaikki muutkin opettajat, joilla oli tapana esiintyä heidän kokouksissaan. Anna ei tietänyt miksi hän oli odottanut tältä puhujalta jotain toista. Mutta jos hänen puheensa olisikin ollut toisenlaista, niin ei hän myöskään olisi kuulunut tähän joukkoon eikä saarnannut tässä huoneessa.
Uskoa ja tuntea, ne olivat kaksi aivan pientä sanaa, vaan miten polttivatkaan ne hänen sydäntään, hän tiesi varmaan olevansa ainoa tässä joukossa, joka ei tuntenut syntejään eikä omannut uskoa. Voi, jos hän olisi edes kerrankaan sanonut:
— Tule semmoisena kuin olet, Jumala ei kysy sinun tunteitasi, usko ei ole joka miehen, se on Jumalan kallis lahja huokaileville, ikävöiville ihmislapsille, ja nöyrässä, palavassa rukouksessa tulee heidän halata tuota lahjaa. Mutta niin hän ei sanonut.
Sitä, mitä hänen sielunsa isosi, ei tämä saarnaaja antanut, hänen puheensa sisälsi ainoastaan rikkaan sanat kerjäläiselle: "menkää, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", antamatta hänelle kuitenkaan mitään, mitä ruumis tarvitsee.
Kuin unissaan kuuli Anna pastorin sanat "aamen, Jeesuksen nimeen aamen", ja nousi konemaisesti, mennäkseen urkujen luo. Viimmeisten sävelten vaiettua seurasi hetkisen häiritsemätön hiljaisuus, sitte kuului äänien sorina, tuolien ramina ja jalkojen poljenta semmoinen, kuin jos olisi suuren vesisulun avannut. Kaikki tungeksivat puristamaan isäntäväen ja pastorin kättä; sen jälkeen läksivät useimmat pois ja ainoastaan ani harvat valitut pyydettiin jäämään teenjuontiin. Hajauttiin viereiseen saliin ja neuvoksetar Hellsberg, muuan noita kutsutuita, viittasi Annan luokseen ja kysyi sydämmellisesti:
— Miten minun rakas kummi tyttäreni voi, minusta näyttää kuin posket olisivat hiukan vaaleat?
Annan silmiin herahti kyynelet: — Minä tunsin itseni niin ahdistetulta äskeisen selityksen aikana — sanoi hän hiljaan. Rakas kummi, minä olen häijy tyttö, sinun ei pidä välittää minusta vähääkään!
— Ettäkö en välittäisi pienestä laululintusestani, kaikkiakin. — Hän suuteli tyttöä otsalle: — tule meille huomenna laulamaan kummi-ukollesi, satakieliseni!
— Ah, miten voi minun kiltti kummini? virkkoi Anna.