— Häntä on kolotus taasen ilkeästi kiusotellut, mutta hän on tyytyväinen, kuten tavallisesti, vastasi neuvoksetar, tarttuen nuoren tytön käsivarteen ja astuen isännän kehoitusta seuraten ruokasaliin. Siellä oli Liinan rivakasta toimesta kadonnut jok'ainoa jälki äsken pidetystä hartaushetkestä. Penkkirivejä ei ollut enää ja tuolit olivat asetetut tavallisille paikoilleen; huone oli tuuletettu ja keskellä sitä oli nyt komea teepöytä, jossa talon rouva emännöi höyryävän teekeittiön ääressä.
— Anna minulle anteeksi, rakas äiti, nyt olen taasen unohtanut auttaa sinua, huusi Anna katuvasti.
— Niin, eikö tosiaankin minulla ole laiska tytär, hyvä kummitäti? kysyi äiti hymyillen.
— Enpä juuri tiedä, kenties hän ei ole aivan yhtä käytännöllinen ja ripeä kuin sinä, kelpo Liinaseni.
Rouva Montell katseli tyynen itsetietoisesti ympärilleen, hän tiesi hyvin mihin hän kelpasi, ja minkä vuoksi tahtoisi hän kieltää sitä.
— Pastori ei tahtonut jäädä teelle — sanoi rouva — hän ei halua olla seurassa heti sen jälkeen, kun hän on jakanut jumalan sanaa, vaikkapa kohta seuranpitäjät olisivatkin uskonheimolaisia, kuten me.
Neuvoksetar nyökäytti päätään: — Tuomas Kemppi puhuu myös "huoneesensa sulkeutumisesta", ja kaiken kuullen itsekseen tutkistelemisesta; kenties kaipaa opettaja yksinäisyyttä yhtä paljon kuin kuulijatkin.
— Minä en luule pastori Törnellä olevan paljonkaan yhteistä Tuomas Kempin kanssa — sanoi rouva Montell opettavaisella äänellä — Hän ei ole mikään töitten mies, hän näyttää kokonaan uskon ihmiseltä.
— Olkoonpa niinkin, ystäväiseni, kuitenkin toivon minä, että hän nuorilla voimillaan tulee vaikuttamaan paljon hyvää seurakunnassamme; minusta hän näyttää varsin hyvältä ja rakastettavalta ihmiseltä.
— Niin, ainakin hänestä tulee meille hehkuva ja valaiseva kynttilä — kuppi teetä, paras kummitäti!