Kun Anna palasi sairaan huoneesen, oli siellä perin hiljaista, liikkumatonna istui sekä isä että äiti sairaan vuoteen ääressä. Nuori tyttö polvistui nyt, kuten usein ennenkin, heidän keskelleen ja ottaen Juhon voipuneen, kylmähkön käden omiin elonhehkuisiin kätösiinsä, äänsi hän: — Rakas Juho! Tuo hellä, hyväilevä ääni herätti vielä kerran liitävän sielun horroksen huumeestaan. Hän avasi silmänsä ja katsoi häntä sammuvin katsein.
— Oi Jeesus, tule ja vapauta meidän rakkaamme! rukoili Anna selvällä, nuorella äänellään. — Ainoastaan sinuun, Herra Jeesus, me luotamme, tule, meidän ainoa turvamme.
Hänen vaiettuaan sanoi äiti konemaisesti: — rukoile, rukoile!
— Jeesus on jo tullut, äiti — kuiskasi hän. Rukouksen avain oli avannut elon portit.
* * * * *
Saatuaan sanoman kuolontapauksesta, riensivät kaikki Montelliin, näyttääkseen osanottoaan suruun. Isäntä vetäysi kuitenkin konttoriin, jättäen vieraat naisten huollettavaksi. Liina rouva oli aina siitä pitäin, kun hän tohtorilta sai tiedon poikansa lähenevästä kuolemasta, ollut aivan kuin kone, hän kyllä täytti tavalliset velvollisuutensa, vieläpä järjesteli kaikki kuollutta ja hänen hautaamistaan koskevat seikat, mutta hän jätti Annan tehtäväksi yhä uudelleen ja uudelleen kertoa noille lukuisille ystäville sairaudesta ja kuolemanhetkestä, näytti kuin hän ei olisi itse tahtonut tehdä sitä eikä kuunnella heidän hyväntarkoituksellisia lohdutussaarnojaan.
Neiti Fager ja rouva Blomgrén huomasivat, että tuo rakas Liina kantoi suruaan kerrassaan sopimattomalla ja kristitylle hyljättävällä tavalla, sen vuoksi pitivätkin he kristillisenä velvollisuutenaan antaa hänelle vakavia nuhteita ja istuivat niin tuntikausia hänen luonaan puhellen Jumalasta, joka hyvyydessään lähettää ihmisille koettelemuksia, nöyryyttääkseen heidän ylpeää sydäntään; Liinakin oli jumaloinut poikaansa, sen vuoksi täytyi Herran ottaa sen häneltä pois. Herra Jumala, kaikki maallinen on katoovaista; kiusaukset ovat niin monenlaiset, sen vuoksi pitääkin meidän katsoa eteemme, ja he huokasivat ja huomasivat, että tuo rakas kristisisar itse asiassa olikin kovin itsevaltias ihminen, Jumalan täytyi hänellekin, jonka kaikki asiat aina olivat olleet niin hyvin, löytää joku kuritus. Sitte menivät he rauhoitetuilla omillatunnoilla matkaansa. Annan huulilta pääsi helpotuksen huokaus, sulkiessaan eteisen ovea noiden "Jobin ystäväin" jälkeen, niinkuin hän heitä nimitti. Heidän sanoissaan oli kyllä paljon totuutta, mutta heiltä puuttui kokonaan oikea lohdutustapa ja vilpitön mieli. Annalle johtui mieleen pastori Törne, äiti kyllä ei ollut hänestä mitään puhunut, mutta Anna luuli olevansa varma siitä, että äitinsä halusi tavata häntä.
Koko Juhon sairauden ajan oli pastori maannut vuoteen omana pahanlaisen vilustumisen tähden, mutta Anna tiesi että hän heti tervehtymisensä jälkeen tulisi ensi työkseen heillä käymään. Anna toivoi vielä, että hän myös toimittaisi ruumiin siunauksen, kuten äitikin halusi.
Päivää ennen hautausta tulikin tuo nuori pappi heidän luokseen. Anna tuli vilpittömän iloiseksi nähdessään hänen tulevan ja toivotti hänet sydämmellisesti tervetulleeksi. Pastori oli kyllin hienotunteinen ymmärtääkseen oikein tämän vastaanoton herttaisuuden, hän puristi luottavasti tytön kättä, vaikka hienonen punerrus kohosikin hänen taudin kalvakoimille kasvoilleen.
— Minä luulen äidin odottaneen teitä, sanoi Anna, pastori varmaan löytää hänet hyvin paljon muuttuneena, hän on tullut niin hiljaisiksi ja ihmeteltävän välinpitämättömäksi.