— Suru vaikuttaa eri lailla — sanoi pastori merkitsevästi, katsellen hänen avoimiin ilmeikkäisiin kasvoihinsa. Anna ei vastannut, hänen kirkastunut, luottoisa katseensa vain kohtasi pastorin silmäilyä, sitte saattoi hän hänet äidin luo ja jätti heidät kahden kesken. Ja kun hän tunnin kuluttua palasi, tulvivat tuon surevan äidin tähän saakka kuivista silmistä kyynelet ensi kertaa kuolemantapauksen jälkeen. Anna kiersi kätensä hänen ympärilleen:
— Äiti rukka, armas äiti!
Pastori oli mennyt ikkunan luo ja myös hänen silmissään huomasi Anna kostean väikkeen. Hyvästiä heittäessä sanoi Anna hänelle, tuo kaunis, avoin katse silmissään:
— Minä tahtoisin sanoa teille jotain, herra pastori, jotain, josta minä olen varma ja joka tulee teitä ilahuttamaan. — Pastori katsoi häneen kysyvästi.
— Muistatteko, minkä kauniin toivomuksen te sanoitte minusta, te uskoitte, että Herra suurella pelastajan rakkaudellaan vielä on etsivä minua — ja nyt voin minä sanoa teille: Hän on myös minut löytänyt — surun tiellä.
— Herra kuulee rukoukset, niinkuin hän pettämättömästi luvannut on! vastasi pastori painokkaasti.
* * * * *
Aina pastorin käynnistä saakka, niinpä itse hautauspäivänäkin, näytti rouva Montell olevan ennallaan, hän vastasi ystävällisesti kaikkein osaa-ottaviin kysymyksiin, kuultiinpa hänen kirkkaan äänensä yhtyvän hautausvirteenkin. Hänen ystävättärensä huomasivat tässä todistuksen siitä, että heidän viisaat neuvonsa olivat vaikuttaneet hyvää Liina sisaressa, eikä kumma, sillä mehän olemme hyvin taipuisia uskomaan omalla vaikutuksellamme olevan valtaa ja tehokkuutta. Anna oli kenties ainoa, joka huomasi, että vaikka äiti näyttikin jälleen ennalleen tasautuvan ja vähitellen käyvän käsiksi poikansa sairauden ja kuoleman kautta keskeytyneesen laajaan toimintaansa, oli hän kuitenkin jossain määrässä muuttunut.
Hän lueskeli nyt, jota hän ei tähän saakka pitänyt ollenkaan tarpeellisena — ja Anna huomasi, että hän ajatteli vieläkin enemmin, vaikk'ei hän puhellut asioistaan enemmin hänelle kuin vanhoille ystävilleenkään, päin vastoin näytti toisinaan kuin hienonen, tuskin huomattava väliaita kohoisi Liina rouvan ja hänen muinaisten innokkaimpain ihailijainsa, esim. neiti Fagerin ja rouva Blomgrénin, välille, viimmemainittujen sitä kuitenkaan huomaamatta. Annan äiti oli syvällisesti omaksunut ne uskonnolliset käsitteet, joiden piirissä hän oli kasvanut ja ne olivat aina täydellisesti tyydyttäneet hänen henkiset tarpeensa, niin ett'ei hänen mielipiteensä voineetkaan koskaan joutua minkään suuremman muodostuksen alaiseksi. Mutta oli kuitenkin olemassa jonkun verran ahdasmielisyyttäkin, pieniä omituisuuksia, jotka aina ilmenivät hänen avoimelle siimalleen oikeassa karvassaan. Oli tosin eroa ihmisillä, mutta koskaan ei hän tuntenut itsellään taipumusta ketään tuomitsemaan. Hän alkoi huomata, että ihminen voi olla kristitty tarvitsematta rajoittaa henkeään mihinkään visseihin, ahtaisiin muotoihin.
Tuolla älykkäällä, toimivalla luonteella oli salaista taipumusta farisealaisuuteen, tosin tuohon hienompimuotoiseen; ja tälle pienelle siemenelle olikin runsaasti langennut ihmiskiitoksen hunajakastetta. Mutta hänen kristielämänsä rehellinen, totinen puoli oli kuitenkin voimakkaasti vastustanut tuota nousevaa tainta. Mutta nyt tuli pojan kuolema ja paljasti salaman välähdyksen tapaisella valolla tuon salassa versoneen vesan, ainoastaan jotkut harvat juurenhapset säilyivät tuolta mullistukselta. Voimakkaan iskun tavalla nöyryytti suru hänen oman voimansa maan tasalle.