Ja juuri se, että hän, kristitty äiti, jo lapsuudessa herännyt ja valistunut nainen, vieläpä koko puolueensa kokenut neuvonantaja, ei kyennyt tekemään mitään oman poikansa saattamiseksi Jumalan luo — se juuri antoi hänen omalle varmuudelleen kuolon iskun. Oli kerrassaan käsittämätöntä, selittämätöntä, miks'ei hän koskaan voinut pienintäkään vaikuttaa poikaansa tässä suhteessa; hänen nuoruudenhehkuinen elämänsä oli kiitäen häipynyt ja kun hän vihdoin, muutamia tiimoja ennen kuin se kokonaan sammui, kauhistuneena tuijotti kuolemaa kasvoista kasvoihin, oli hänen kielensä aivan halpautunut. Hänellä ei ollut ainoata sanaa, ei ainoata pelastusköyttä viskattavana tuolle rakkaalle sielulle, jota Tuonenvirta mustilla laineillaan kuljetti yhä kauvemmas hänen läheisyydestään. Hänelle muistui mieleen Raamatun kertomus ylimmäisen papin Elin pojista — oliko se mikään puollustus lastensa suhteen velvollisuutensa unohtaneille vanhemmille? Ei, se oli peloittava varoitus!

"Kasvattakaa lapsenne kurituksessa ja Herran nuhteessa!"

Pastori Törne oli ainoa, jonka kanssa hän voi puhella tuosta kauheasta painosta, joka lepäsi hänen sielullaan sekä pelvostaan ja toiveistaan poikansa sielun suhteen, Anna taasen iloisella varmuudellaan ei kyennyt häntä lohduttamaan. Pastori neuvoi äitiä turvautumaan ahkerasti rukoukseen, omasta kokemuksestaan tiesi hän, että tämmöinen neuvo oli ainoa, minkä täänlaatuisessa tapauksessa voi antaa. Me emme voi katsoa toiselle puolelle hautaa tuon alaslasketun esiripun taakse ja siten vakuuttautua rakkaittemme kohtalosta, mutta meillä on oikeus rukoilla heidän edestään ja rukous suo samalla meidän omille sieluillemme toivoa ja vapautta Jumalassa.

* * * * *

Vuosi oli mennyt menojaan, kevään kukat olivat kaunistaneet pojan ja veljen hautaa tuolla hiljaisella hautuumaalla, syksyn sumut olivat sitä ympäröineet ja talven lumi juuri parhaillaan levitteli sille pehmyttä, valkeaa vaippaansa.

Anna oli kesän ajalla seurannut neuvosmies Hellsbergiä tämän kylpy- ja terveyslähdematkoilla ja sitte kotimatkalla pysähtynyt pääkaupunkiin muutaman rakkaan kummitätinsä sisaren luokse. Se oli myöskin neuvoksettaren tointa, että tuo nuori tyttö joutui heidän matkueeseensa, hän nimittäin piti tarpeellisena muuttaa tämän suojattinsa uusiin oloihin, sillä nuo surulliset kotoiset olot: veljen kuolema ja siitä syntynyt kaipuu, olivat heikontaneet hänen terveyttään. Hänen sekä ruumiinsa että sielunsa kaipasi toista ympäristöä, uusia, vereksiä vaikutteita ja vanhemmat, jotka tekivät kaikki minkä voivat ainoan elossa olevan lapsensa eteen, olivat vilpittömän kiitollisia voidessaan jättää hänet noiden vanhain kelpo ystäväinsä huostaan.

Neuvoksettaren sisar, muuan professorin leski, kuului piiriin, joka oli tunnettu sekä teräväsilmäisestä älystään että syvästä, vakavasta suunnastaan, ja häneltä sai Anna useita hyviä vaikutteita ja kokemuksia. Tuo täällä nuorten tyttöjen kesken huomattava työteliäs elämä antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Hänen kotikaupunkinsa, kovin ahtailta tuntuvine oloineen, ei olisi hänelle suotuisa työvainio, mutta hän ei tahtonut siitä huolehtia, Jumala kyllä näyttää hänelle jonkun vaatimattoman toimialan, jolla hän voi olla toisten hyödyksi.

Reippaana ja elpyneenä palasi Anna kotiinsa ja huomasi siellä kaikki olevan ennallaan. Isä askarteli vanhaan tapaansa rakkaassa konttoorissaan ja äiti oli aivan kuin ennen, ompeluyhdistyksen ja kokousten keskuksena, hänen viljavissa hiuksissaan ei ollut ainoatakaan harmajaa karvaa ja hänen terve hipiänsä antoi hänen kasvoilleen vielä kauniin ja nuorekkaan sävyn, mutta noissa kirkkaissa silmissä voi toisinaan aivan kuin vahingossa huomata väsymyksen ja kärsimyksensekaisen ilmeen, joka ilmaisi, että tämän äidinsydämmen sisimmässä sopukassa asui esikoistaan kaipaava suru, joka ei koskaan enää katoaisi. Kuitenkin haihtui tämä ilmaus niin äkisti, että ainoastaan Annan herkkä silmä voi sen huomata, ja hän taasen, joka hyvin ymmärsi sen alkulähteen, koetti osoittaa äidilleen kahdenkertaista rakkautta. Äidin ja tyttären väli ei koskaan ennen ollut näin hyvä, he näyttivät nyt ymmärtävän toisiaan kaikissa ja kiitollisuudella tunsi Anna että äitinsä viimme aikoina oli vapautunut kaikesta pakollisuudesta, huomio, joka teki kodin hänelle entistä rakkaammaksi.

Kauvan ei hänen tarvinnut olla kotonaan ennenkun hän huomasi, että tuo ennen niin jakamattoman kehuva arvostelu pastori Törnestä oli melkoisesti himmentynyt. Hän ei enää istunut tuolla koskemattoman pyhällä istuimella, jonne nämä uskovaiset aina tahtoivat pappinsa asettaa, vaan oli alentunut tavalliseksi syntiseksi ihmiseksi.

Kun esimerkiksi ajateltiin, että hän sunnuntaikoulussa oli koko luokan edessä torunut Kinnulan matammin poikaa — ja matammi kun nautti semmoista arvoa uskonheimolaistensa keskuudessa — ja selittänyt vakuutuksensa olevan, että tuo jumalaton Liisa Snygg oli mennyt autuaana ijankaikkisuuteen — juuri näillä sanoilla lopetti neiti Fager, puhuessaan asiasta ompeluyhdistyksessä — niin voi hyvin ymmärtää, ett'ei kaikki ollut kuin olla piti, ja muutenkin hän oli käynyt niin ankaraksi kirkossa jotta toisinaan oikein tahtoi puistuttaa. Niin, puheessa ei ollut enää yksinomaan evankeliumin hunajaa ja maitoa. Hän, neiti Fager, pelkäsi todellakin saaneensa maistaa lain kirpeää viiniä — niinhän se käy kun ei ole varovampi seurapiirinsä suhteen. Pään pudistus ilmaisi paremmin kuin sanat, että neiti Fager mielellään haluaisi vapautua noista pastorin nykyjään niin tiheistä käyneistä Hellsbergien luona; mutta hän ei saanut mitään kannatusta, sillä Liina rouva ei edes suljetummassakaan piirissä hyväksynyt moittivia arvosteluja. Hän ei sitä paitsi huomannut nuoressa papissa tapahtuneeksi mitään moitetta ansaitsevaa muutosta, hän sanoi ainoastaan, että pastori Juhon kuoleman jälkeen oli ollut hänen paras poikansa.