Vanhemmat luonnollisestikin aivan ihastuivat näistä hyvistä uutisista, heistä näytti professori vanhalta, harmaapäiseltä kunnon mieheltä, arvokkaalta ja isälliseltä suojelijalta heidän nuorelle tyttärelleen, tuolle pienelle, livertävälle linnunpojalle, joka monet rukoukset rukoustettuaan oli saanut hiukan loitontua pesästä.
Magnalla oli todellakin kerrassaan iloinen luonne — hän oli nyt täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Mutta hänen iloisuudessaan oli samalla jotain vakavaa, järkähtämätöntä älykkyyttä. Hän oli saanut perin vakavan kasvatuksen ja kasvanut oloissa, jotka olivat omiaan kehittämään niitä rikkaita lahjoja, jotka uinailivat tuossa nuoressa sielussa.
Elämänkysymykset, joita monet joutuvat ajattelemaan vasta aikuisempina, olivat jo aikaisin kiinnittäneet hänen huomiotaan ja ajatustaan. Siksi olikin hän, astuessaan ensi kerran maailmaan, kehittyneempi vastustamaan sen huonoja vaikutuksia kuin tuhannet muut. Hänellä oli vahva, horjumaton kallioperustus jalkainsa alla ja kun hän, ollessaan ensi aamua kotoa poissa, rukoili: — "ota minut suojaas ja johdata minua", kuuli hän sydämmessään uskollisen vastauksen: — "minä en hyljää enkä unhota sinua!"
Magna ei ollut mikään nuori ihannoitsija, mikään elävä runoelma, kuten runosepät niin viehkeästi sanovat. Hän oli vain huolellisesti kasvatettu, totuudellinen ja ajatteleva tyttö, joka uurasti täydellisyyttä ja taisteli omia virheitään vastaan, koettaen voittaa tuon kaikkein vaikeimman voiton — oman itsensä.
Väsymättömällä innolla antautui hän nyt lukuihin, kuunteli esitelmiä, teki muistiinpanoja, luki ja vertaili. Vanhemmilla ei ollut liikoja varoja tuhlata, hän tiesi sen, ja kun he uhrauksia tehden olivat hänelle hankkineet tämmöisen kehittymistilaisuuden, tunsi hän velvollisuudekseen myös kaikin voimin käyttää sitä hyväkseen.
Ja professori oli koko ajan hänelle apuna sekä työllä että neuvolla, hän joka ennen usein antoi ihmisten huomata, että he hävittivät hänen kallista aikaansa, ei näyttänyt nyt ollenkaan ajattelevan niitä monia tunteja, jotka hän uhrasi Magnan hyväksi. Usein istui hän myöhään yöhön kirjoitellen pientä esitystä tai tehden muistiinpanoja, jotka olisivat Magnalle helpotukseksi perehtyäkseen aineisiinsa tai etsi kirjakokoelmastaan tärkeitä elämäkerrallis- tai asiallistietoja, joista hänelle oli hyötyä.
Koko siinä nuorten naisten parvessa, jotka vuosien kuluessa olivat olleet kapteeninrouvan äidillisessä hoidossa oli Magna professorin mielestä ainoa, joka omasi mehiläisen uutteruuden, kooten tieteen hunajaa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Hän oli iloinen, ett'ei äiti ottanut edes suulleen toisen hoitopaikan hankkimista ja tuo hänen ensiaikainen pelkonsa pintapuolisen ja teeskentelevän ympäristön turmiollisesta vaikutuksesta hälveni vähitellen, tultuaan vakuutetuksi Magnan luonnonpirteän luonteen voimakkaasta vastustuskyvystä.
Toisinaan uskoi professori, että Magna oli kyllin tarkkasilmäinen katsomaan pohjiaan myöten kaikkien seurapiirinsä jäsenten sisimpään olemukseen. Mutta toisinaan taasen tuntui liialliselta, että tämä lapsi omaisi semmoisen maailmanviisauden ja hän käsitti pikemminkin asian niin, että Magna oli muuan niitä onnellisia, jotka herättävät kaikissa, joiden kanssa he tulevat tekemisiin, olemuksen jaloimmat puolet eleille. Kuinka esim. pikku Kerttu, tuo entinen itkusuu kaikertelija, johon kaikki tuskaantuivat, oli kokonaan muuttunut, ja ainoastaan houkuttelemalla luonteen parempi puoli eleille. Yksinpä Sanninkin ilkeät hyökkäykset kuoleutuivat huulille kun Magna ihmetellen katsoi hänen silmiinsä ja neiti Schneideriin vaikutti hänen seuransa erittäin tehokkaasti.
Tosin kyllä tähyilivät hänen raukeat silmänsä vielä joskus professoria, mutta hänen teeskennellyssä luonteessaan oli tapahtunut melkoinen muutos. Kun Magnan lämmin sydän osaaottavasti läheni tuota vierasta, kaukaisesta kotimaastaan tänne vanhalle äidilleen niukkaa leipää ansaitsemaan lähtenyttä naista, häipyi ehdottomasti kaikki petollisuus, hän tuli avomieliseksi ja totuudelliseksi ja hänen sielunsa aitohelmet: omaa etua katsomaton hellyys ja tavaton uhraamiskyky hijoutuivat esille. Magna ei nauranut "vanhan Schneiderin" omituisuuksille, kuten muut, ei väsynyt kuulemaan hänen "ijankaikkista Beethoveniaan" ja luki ihastuksella hänen kanssaan hänen jumaloimaansa Schilleriä.
Nuorten Levinien kanssa oli hän ensi päivästä pitäin mitä parhaimmissa väleissä. He saattelivat häntä luistinradalle, kilpailivat keskenään pikku palveluksilla ja hankkivat "nekkoja", herkkuja, joille Magna antoi yhtä suuren arvon kuin mikä entis-aikain koulutyttö hyvänsä.