— Oi, varsin hyvin, minä sain hyviä neuvoja eräältä hyväluontoiselta puotiherralta, hän tunsi minun siltä kerralta kuin olin hänen puodissaan tädin kanssa. Ja muutenhan ei pienistä vastoinkäymisistä pidä huolehtiakaan, lisäsi hän.
— Helppo sanoa, mutta ei aina yhtä helppo täyttää, vastasi professori. Minä näen kyllä, ett'ei neiti ole aivan yhtä iloinen kuin ennen. — Magnan huulet vapisivat.
— Ei, ei, älkää sanoko mitään, pyysi professori. Minulla ei ole oikeutta urkkia teidän tunteitanne — lapsi.
Professori ei tietänyt, että hän ei juuri nyt halunnut mitään muuta kuin saada purkaa tunteensa. Ystävällisesti otti professori hänen pakettinsa ja työnsi ne päällysnuttunsa taskuun. Sitte ehdotteli hän, että he kääntyisivät ympäri pienemmälle kävelylle, hän tiesi, että raitis ilma oli paras lääke epäsoinnun karkoittamiseksi.
— Miten hyvä te olette, tahtoessanne kävellä minun kanssani, huudahti Magna.
— Minä ajattelen, että juuri nyt kävely vaikuttaa virkistävästi neitiin!
— Niin luulen itsekin — ja katsoen kiitollisesti professoria silmiin käveli hän kevein askelin hänen rinnallaan.
— Nähkääs, professori, alkoi hän sitte äkkiä, minulla on niin tavattoman tulinen luonne ja aina kun minua kohtaa vastus, olen minä aivan tulisissa tappuroissa.
— Mahdollista kyllä, mutta ainakin tänään te taistelitte sitä vastaan, sen näin minä.
— Näittekö; niin, minä voin kyllä niellä nuo tulvivat sanat, mutta nuo ilkeät ajatukset, niitä on vaikea hillitä, niitä saa aina katua. — Hän katseli alas huoaisten.