— Niinpä kyllä, voitollakin on siis katkerat puolensa, sanoi professori hymyillen. Mutta nyt pitää meidän koettaa hälventää tuon epäsovun synnyttämiä vastenmielisiä tunteita. Mitä arvelette, emmekö joisi kuppia suklaata tuossa uudessa kahvilassa? Magna luonnollisesti suostui, hän hymyili taas kuten ennenkin ja pian istuivat he iloisesti puhellen höyryävien kuppien ääressä.
Kun he sitten, tehtyään ensin pitkän kävelyn Kaisaniemen lehdossa, palasivat kotiin, alkoi sataa lunta, suuria pehmeitä höytyviä pudotellen. Magna oli ihastuksissaan, lumisäällä oli hän aina oikeassa olennossaan. Hän käänsi rusottavat poskensa tuulta vasten ja tavotteli leikkien suuria lumihiutaleita käteensä.
Professori katseli häntä herkeämättä, Magna näytti hänestä yhtä puhtoselta ja rakastettavalta kuin tuo valkea lumi. Hänet valtasi käsittämätön surumielisyyden tunne: säilyisikö tuo nuori tyttö aina yhtä vapaana maailman vaikutukselta? Ja niin ollen, miten suuri eroitus heidän välillään olikaan olemassa, hän itse elänyt ja nauttinut elämää, ei tosin pohjiaan myöten, vaan siksi runsaasti kuitenkin, että hän kadehtien ja arastellen katsoi noihin nuoriin kasvoihin, jotka nyt niin luottavasti olivat häneen kohotettuna.
Jokaisen ihmisen elämässä sattuu hetkiä, jolloin haluaisimme alkaa elämämme uudelleen alusta pitäin, tahtoisimme elää paremmin. Juuri semmoista tunsi professori, hän tunsi, ett'ei hän koskaan voisi unohtaa tätä kävelyään lumisateessa.
* * * * *
Seuraavana päivänä, kauniina, auringonpaisteisena sunnuntaipäivänä, ilmoitti Alli aamiaispöydässä, että hän useiden nuorien neitojen kanssa lähtisi kävelylle Alppilaan ja joisi siellä kahvia. Hanki oli mainio ja muutamat herrat — muiden joukossa myös Witikka — ajattelivat saada pienen hiihtokilpailun toimeen.
— Ah, minä tahdon myöskin tulla mukaan, huudahti Sanni eloisasti.
— Nulikat eivät tule kysymykseenkään tälle matkalle, oikasi Alli.
— Sinä olet aina niin hirveän julma, sinä ajattelet ainoastaan omaa huviasi, äyskäsi Sanni kiihottuneena. Mutta minä ja Magnapas mennäänkin omin päin Eläintarhaan, kenties saamme mekin nähdä hiihtokilpailun — hän vilkasi salavihkaa herra Witikkaan, joka hymyili myöntyvästi vastaukseksi.
— Siitä tulee hauskaa, Magna, eikö niin?