— Kiitoksia ystävällisestä suunnitelmastasi, mutta sinä unohdat, että minä aijon kirkkoon.
— Voi miten kiusallista, pitääkö sinun nyt välttämättömästi mennä sinne? Miks'et mennyt yhdeksän kirkkoon, niin olisi — — —
— Niin olisi kirkko jo ennättänyt saada kymmenyksensä, ehätti ilkamoinen Rolf Levin.
— Vaiti Rolf — mutta miks'et sinä vastaa Magna?
Mutta Magna vain hymyili, häntä ei haluttanut kertoa, miten hän oli koko aamunsa puuhannut kyökissä, jotta Eriikka sai käydä aikaisemmassa jumalanpalveluksessa. Keskustelu muistutti professorille mieleen ensi sunnuntain, minkä Magna vietti kaupungissa: hän ei ollut milloinkaan unohtanut kirkonkäyntiään, niin paljon kun häntä olikin koeteltu houkutella. Professori tuli ehdottomasti verranneeksi muiden kylmiä, välinpitämättömiä kasvoja tuohon säteilevään rauhaan, joka sunnuntaiaamuisin kuvastui Magnan avoimella otsalla. Hänelle näytti sapatti olevan eri merkityksestä, pyhitetty päivä, siitä ei epäilystäkään. Professori olisi tahtonut astua hänen luokseen ja sanoa: — Opeta minullekin tuon rauhan salaisuus, elämä on saastaista, pimeää ja taistelua täynnä; täytyy olla jotain, jota ihminen kaipaa, vaikka me maailmallisten vetovoimain sokaisemina emme ymmärrä sitä etsiä.
Illalla olivat kaikki kokoutuneet saliin. Kapteeninrouva tarjosi päivällisherkkujen jäännöksiä, neiti Schneider soitteli ja Witikka huvitti seuraa lukemalla kaskuja pilalehdestä.
Professori istui keinutuolissa sikaaria poltellen ja katseli sinisten savukiemurain lävitse Magnan vakavia kasvoja. Hän ja pikku Kerttu huvittelivat professorin valokuvakokoelmalla ja kuuntelivat väliin soittoa, välittämättä vähääkään herra Witikan esitelmistä, joita muut palkitsivat äänekkäillä naurunpyrskähdyksillä. Päin vastoin näytti Magna häirityltä tuon kimisevän äänen tähden, joka epäsointuisesti sotki soittoa. Professori nousi ylös, ja tullen Magnan viereen istumaan, alkoi hän kertoa noiden kauniiden taulunjäljennösten aiheista, hän kun laajoilla matkoillaan oli omin silmin nähnyt useita alkuperäisessä muodossaan. Magna oli niin ihastunut professorin miellyttävään kuvailuun, että hän melkein tykkänään unohti muun seuran. Siksipä hän hiukan kavahti kun herra Witikka huusi hänelle: — Neiti Roos, täällä on jotain teille! Magna katsoi kysyvästi Witikkaa. — Täällä on oiva pala lahkolaisista ja kun teidän kotipaikkanne on, voimme sanoa, lahkolaisten kehto, niin kai tämä herättänee teidän mielenkiintoanne. Ilkamoisella innostuksella luki hän sitte muutaman kaskun, jossa jotenkin paksuin värein kuvailtiin erään tunnetun maallikkosaarnaajan esiintymistä; kasku oli kauttaaltaan ivaileva. Useimmat kuulijoista nauroivat huutaen: — erinomaista! Magna oli hetkisen vaiti, sitte sanoi hän tyynen varmasti: — Koko juttu on valetta alusta loppuun, minä tunnen hyvin herra X:n.
Witikan kasvoilla kuvastui: — Tuonhan tiesi jo edeltäpäin! ja Alli nyökkäsi vakuuttavasti päätään. Mutta Ella Tenlén vetäysi pois Magnan vierestä, jossa hän tähän asti oli istunut, selvästi huomauttaen, ett'ei hän tahdo olla missään tekemisessä henkilön kanssa, jolla on niin ala-arvoisia tuttavia. Isällään oli arvoa ja äitinsä oli hyvästä perheestä — sitä ei hän unohtanut koskaan.
— Voiko neiti todellakin kumota tuon pisteliään kaskun? kysyi ylioppilas ivallisesti.
— Ainakin voin totuudenmukaisesti vakuuttaa, ett'ei herra X ole kumpikaan, ei ulkokullattu eikä jesuiitti, hän on ainoastaan lämpimästi innostunut uskonnollisiin asioihin, jonka vuoksi hän on antaunut siunausta tuottavaan kutsumukseen ja alkanut matkustaa ympäri saarnaamassa.