Hiljan poskille punat nousivat, ja kiivas vastaus oli tulossa huulilla, vaan hän pakotti itsensä vaikenemaan ja pisti kynän päättävästi taas musteastiaan, jolloin kapteenin rouva Lind otti avainkimppunsa ja meni ruokasaliin järjestämään teepöytää.
Hiljan kynä ratisi taas kiireesti paperilla sivun loppuun, vaan sitte ojentausi hän tuolissaan äkkiä selkäkenoon ja oikoi jäseniään. Kapteenin rouva oli oikeassa, Hilja todellakin oli uupuneen ja rasittuneen näköinen, ja silmissä — jotka olivat suuret ja siniset — oli raukea tuijottava katse. Veltto ilme ilmestyi vaaleanpunasille huulille, kun hän hetkeksi antautui lepäämään, vaan heti hän taas karkoitti rivakasti uneliaisuuden ja tarttui työhön uudelleen.
Kello ruokasalissa löi heleällä äänellä kahdeksaa, teekeittiö kirisi iloisesti ja ovella seisoi pieni, kaunisvarsinen kapteenin rouva: — Tule nyt, tyttöseni, tee odottaa, ja herra Grönblad myöskin.
Tällä nimellä tuntui olevan tenhoisa vaikutus Hiljaan, hän työnsi heti paperit syrjään, silmäsi pikimmältään kuvastimeen sohvan päällä ja riensi sitte kodikkaaseen, valoisaan ruokasaliin.
— Hyvää iltaa, Knuut! — Hyvää iltaa, Hilja! — Heidän silmänsä kohtasivat toisiaan ymmärretyllä katseella. Heti istuttiin pöytään ja iloisen emännän ja hänen kahden asuntovieraansa keskustelu sujui vilkkaasti.
Kapteenin rouva Lind oli vanhan meriurhon lapseton leski. Hän oli varakas, niin että taloudellisessa suhteessa oli riippumaton mistään, vaan reipas luonteensa ja taipumuksensa iloiseen seuraan — varsinkin nuorison seuraan — saattoi hänet aina ottamaan hyvin varustettuun pöytäänsä ja äidilliseen hoitoonsa vähintään kaksi asuntovierasta kerrallaan.
Neiti Hilja Ojanen ja ylioppilas Knuut Grönblad olivat asuneet hänen luonaan enemmän kuin neljä vuotta ja sen vuoksi pidettiin heitä kuin perheeseen kuuluvina — johon kuului, paitse itse kapteenin rouvaa, myös pikku Titti, vaaleankeltainen villakoira, yhtä pullakka ja pyöreä kuin sen emäntäkin. Rouva Lind vakuutti joka päivä, että Hilja oli hänelle kuin oma lapsi ja että Grönblad oli kiltein poika hänen asuntovieraistaan, ja kun Hilja eräänä päivänä suurimpana salaisuutena uskoi eukolle, että Knuut ja hän ovat salakihloissa, niin he olivat kapteenin rouvan mielestä — »niin sievä pari» ja hän antoi heille hellän sydämensä siunauksen.
Siitä oli jo kolme vuotta, ja tuon tuostakin eukko vilkutti tuttavallisesti Hiljalle silmää, kun olivat kahden kesken, ja kysyi, »milloin he julkaisevat kihlauksensa», vaan toinen aina vastasi vähän punastuen, että Knuut oli vielä ainoastaan ylioppilas ja lukee lääkäriksi, joka kestää niin kauan; he eivät olleet aikoneet julkaista kihlaustaan ennenkuin Knuut pääsee kandidaatiksi.
Kapteenin rouva oli avomielinen ja hänellä oli suuri vastenmielisyys kaikkea salaperäisyyttä vastaan ja pitkälliset kihlaukset varsinkin olivat hänelle mielenkiusaksi. Vaan nuorten asiain kanssa hänellä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä, sen vuoksi täytyi hänen malttaa mielensä, niin vaikeata kuin olikin olla ääneti ja ilmaisematta salaisuus kamreerin rouvalle, joka asui toisessa kerroksessa ja oli hänen uskottunsa. Kolme vuotta oli rouva Lindistä pitkä aika, vaan Hiljasta menivät ne kuin uni; onnellisena ei lue päiviä, ja nämä kolme vuotta olivat olleet iloisinta aikaa hänen elämässään.
Yleensä puhuen ei Hiljan elämässä juuri koskaan ollut ylenmäärin ollut iloa tahi päiväpaistetta. Hiljan vanhempien koti oli köyhä ja ihan varatonna joutui hän vanhempiensa kuoltua parinkymmenen vuotiaana maailmaan ansaitsemaan leipänsä, miten parhaiten taisi.