Onneksi oli hänellä hyvä käsiala ja oli nopea kirjoittamaan, joten hänen onnistui aluksi hankkia kirjoitustyötä; sittemmin kävi hän kirjanpitokurssin ja vihdoin saikin paikan muutamassa konttorissa. Palkka oli hyvä ja iltapuhteet olivat vapaata aikaa. Tämä riippumattomuus tuntui kyllä onnelliselta, vaikkakin hän — niinkuin moni muukin — tunsi, että koko olonsa riippui hänen omasta terveydestään ja työkyvystään, vaan Hiljan elämällä, kun hän asuntovieraana muutti toisesta vieraasta kodista toiseen, oli selittämätön autiuuden leima. Kaikkialla tunsi hän itsensä vieraaksi, erittäinkin kun hän oli umpimielinen ja pysyi vieraana tuntemattomille. Vasta kun hän oleusi rouva Lindin luo, tunsi hän mitä kodikkuus on. Työssä ja yksinäisyydessä oli kulunut hänen nuoruutensa, tuo toivehikas aika, jolle itsekukin asettaa tuhansia mahdollisuuksia seisoessaan sen kynnyksellä, tuo aika, jolloin aavistellen katsoo tulevaisuutta. Hilja oli täyttänyt kaksikymmentä kahdeksan vuotta muuttaessaan rouva Lindin luo.
Hän muisti selvästi sen päivän, eikä se varmaankaan koskaan unohtuisi häneltä, sillä silloin näki hän ensikerran Knuutin. Tämä oli solakka, kalpea, vähän etukumarainen, silmänsä olivat kauniit, siniset ja käytöksensä vähän kömpelö, talonpoikaisylioppilas kun oli.
Hilja tunsi heti myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ehkä sen vuoksi, että Knuut oli ujo ja seuraa karttava niinkuin hän itsekin, ja pian alkoi Knuutin persoonallisuus vaikuttaa häneen tietämättään. Hilja rupesi pilollaan opettamaan hänelle kaikkia pieniä sääntöjä sievää käytöstapaa varten seurassa ja oli hyvin rohkea tuon itseään ujomman rinnalla.
Pian hän myöskin huomasi, että ujossa ylioppilaassa piili tavattoman runsaat lahjat; rahvaan lapsi, yksinkertaisissa oloissa kasvanut, vaan oli ominneuvoinsa hankkinut itselleen kaikenlaatuista kirjallisuutta, jota ei ollut ainoastaan lukenut, vaan muodostanut mielipiteitä luetusta. Hän oli ajatellut ja miettinyt enemmän kuin useat hänen ikäisensä nuoret miehet, jotka ovat sivistyneistä kodeista, ja hänen ja Hiljan kesken kehittyi pitkät keskustelut päivällispöydässä ajan kysymyksistä ja uudemmasta kirjallisuudesta.
Nuori Grönblad, joka tähän saakka oli pysytellyt enimmäkseen kamarissaan ja hyvin harvoin noudattanut rouva Lindin ystävällistä kutsua »pistäytymään sisälle ja puhelemaan jonkun hetken iltapuhteiksi», rupesi vähitellen kaiken joutoaikansa oleskelemaan naisten luona, missä ilta kului vilkkaassa keskustelussa tahi hyvää kirjaa lukiessa.
Niin tuttavuus jatkui ja Hilja huomasi, että elämänsä ei aina ollut katoava varjoon, vaan vielä voi se tulla valoisaksikin. Varhaisin nuoruus oli tosin jo ohi, vaan ei hän silti ollut vanha, vielä sydän sykki lämpöisesti ja veri virtasi kiivaasti — ei, hän ei ollut vanha, vaan vielä tarpeeksi nuori ja jäntevä voidakseen sepittää onnensa, ja tuhannet äänet sydämmessä soivat elämän sulon ylistystä!
Kun vuosi oli kulunut, niin oli tämä ilo vähällä saada äkillisen lopun. Knuut Grönblad alkoi näyttää huolestuneelta ja surulliselta, aivan kuin auttamaton asia olisi häntä vaivannut. Vihdoin hän Hiljalle eräänä päivänä, kun olivat yhdessä kävelemässä, uskoi huolensa. Hänellä oli rahahuolia. Tähän saakka oli hän tullut toimeen ansaitsemalla kotiopettajana kesäaikoina ja silloin tällöin saanut isältään kotoa — vaan nyt oli talo myyty velasta, hänen täytyi keskeyttää lukunsa tahi ottaa laina voidakseen elää kaupungissa, vaan kenen puoleen hän kääntyisi, hänellähän ei ollut sellaisia tuttavia.
Hilja kuunteli tyyneesti loppuun, kulki sitte kauan ääneti ja miettiväisenä, vaan lausui vihdoin vähän epäillen: — Minulla on vähän rahoja pankissa, joita olen palkastani säästänyt; ne ovat siellä nyt käyttämättöminä, ottakaa ne ja maksakaa niistä minulle sama korko, minkä pankki maksaa. Eihän tämä siis ole minun puolestani erityisempää jalomielisyyttä, ottakaa vain ne — lisäsi hän suostutellen — minähän saan tehdä niitten kanssa, mitä haluan, sillä ne ovat omaa ansiotani, eikä teidän tarvitse hankkia takuita niille.
Ylioppilas katsoi häneen pitkistään ennenkuin purkautui innokkaasti ylistämään hänen suurta jalomielisyyttään, hyväsydämisyyttään, vaan loppupäätös oli se, että hänen oli mahdoton vastaan ottaa sellaista uhrausta. Hänen tutkinto-uransa oli pitkä ja ennenkuin voisi maksaa velkansa, olisi Hilja ehkä uupunut odottamaan. Hän tarkoitti totta, kukaan ei olisi voinut epäillä siitä tahi syyttää häntä, että hän kevytmielisesti tarttui hyvään tarjoukseen saadakseen tarvittavat rahat. Hilja itse ne todella työnsi hänelle ja niin »syntyi kaupat», kuten Hilja ammattimaisesti lausui. Hilja nosti pankista puolet talletuksella olevia rahojaan ja teki Knuutin velallisekseen. Seuraavana vuonna meni toinen puoli ja tulvivalla kiitollisuudella vannoi ylioppilas hänelle ikuiset valat, jos Hilja vain tahtoisi tulla hänen omakseen, sillä Hilja oli hänen mielestään paras ihminen maailmassa, oikea ihanneihminen.
Hilja luonnollisesti ei ottanut hänen liioiteltuja lauseitaan niin sananmukaisesti, hän ei ollut niin hurmaantunut ja oli — neljä vuotta vanhempi. Vaan olihan Knuutin ihastus niin houkuttelevaa uskottamaan Hiljalle, että hän on joksikin merkitykseksi toiselle, hänkin, joka niin kanan oli tuntenut olevansa yksin, ja niin järki ei kauemmin voinut puoltaan pitää. He kihlautuivat.