Hilja katseli joskus surullisena, vaan kadehtimatta nuorta tyttöä, joka oli kuin perhonen, minkä elämää eivät surut olleet vielä varjostaneet. Hän oli rikkaitten vanhempain ainoa, jumaloitu lapsi, jolle koko maailma hymyili, ja sen vuoksi itsekin aina iloinen kuin auringon säde. Iloisuudellaan, avonaisuudellaan ja nuoruuden sulollaan viehätti hän kaikkia, joiden seurassa oli. —
Esteri herätti uutta elämää rouva Lindin piirissä, jossa viime aikoina se oli alkanut olla hiljaista, ja kun Knuut tuli kotia matkaltaan, niin hänkin — joka muuten ei ollut mikään naisseuran mies — mielellään puheli tahi laski leikkiä nuoren tytön kanssa, joka niin helposti punastui ja nauroi niin lapsellisen viehättävästi.
Oli oikein hauska syksy heillä ollut, arveli Hilja ja piti sitä Esterin ansiona, ja Knuut vapautui usein iltasin töistään mennäkseen heidän kanssaan huveihin, sillä Esterin piti luonnollisesti saada huvitella jonkun verran ja nähdä vähän maailmaa ympärillään, Hilja turvanaan, kun tätinsä ei liikkunut missään iltasin.
Jouluksi meni Esteri kotia, vaan tuli taas takaisin uudeksi vuodeksi, hän viihtyi niin hyvästi erinomaisen tätinsä luona, sanoi hän; kaikki olivat hänelle täällä niin hyviä, jopa vanha Tittikin, joka muuten oli taipuisa murisemaan vieraille.
Hilja väsymättä korjaili Esterin hameenhelmuksia ja piti huolta hänen hansikkaistaan, ja maisteri — Esteri sanoi jo maisteriksi, kun Grönblad juuri suoritteli tutkintojaan — jopa maisterikin tuhlaili kallista aikaansa valmistaen Esteriä noihin ikäviin oppitunteihin, joita Esterin välttämättä piti äitinsä tahdon mukaan ottaa.
Nämä opinnot olivat todella Esterin ainoa loukkauskivi tässä maailmassa, sillä tuo sievä pää oli hiukan kovanlainen, johon hän ei saanut pystymään oppia yhtävähän kuin hän voi estää poskiaan punastumasta aina, kun Knuut katsahti häneen. Ja Knuutin katse harhailikin usein »lapsen» sievällä muodolla, samalla kun hän puoleksi tietämättään alkoi huomata, että Hilja näytti vähän vanhentuneelta.
Hiljasta taas hänen Knuutinsa alkoi kehittyä siksi, minkä hän mielessään oli hänestä kuvaillut tulevankin. Hänestä oli tullut leveäharteinen, pystypäinen, näytti terveeltä ja voimakkaalta ja pienet mustat viikset somistivat häntä erinomaisesti. Sitä paitse oli hän, ennen niin arkaileva ja nyt iloinen ja seurasta huvitettu; käytöksensä oli vapaata ja hän hymyili kohteliaasti, jolloin näkyivät tasaiset valkeat hampaansa — ainoat, mikä oli enää sukuperintöä hänellä. Hilja sanoi usein piloillaan, että Knuutin hymy oli oikein ammattihymyä, jota hän harjoittelee vastaista tarvetta varten.
Hiljasta oli mieluista nähdä Knuut vilkkaalla ja puheliaalla tuulella, silloin vasta hänen mielestään Knuutin lahjakkaisuus tuli täysin näkyviin, vaan kun Knuut laski leikkiä Esterin kanssa, niin oli Hilja joskus hyvin surullinen, kun tunsi olevansa heidän rinnallaan niin vanha, kuin olisi kuulunut jo eri sukupolveen. Esterille ei oltu koskaan uskottu Hiljan ja Knuutin välisiä suhteita, eikä hän ollut mikään sieluntuntija, harvoin huomasi asioita pintaa syvemmälle ja otti ihmiset heidän sanainsa ja näkönsä mukaan. Keväällähän he aikoivat julkaista kihlauksensa, kun Knuut oli saanut tutkintonsa, joita varten hän teki työtä »aivan hurjasti» — niinkuin itse sanoi — ainoa keino osoittaakseen Hiljalle kiitollisuuttaan oli se, että hän oli ahkera. Vaan niin kovin ankarasti hän ei työskennellyt kuitenkaan, koskapahan joka päivä jouti hukkaamaan tunnin tai pari Esterin kanssa Esplanaatikadulla. Hilja, joka ei koskaan valinnut kävelyajakseen puolispäivän tunteja, niin kuin muotiin kuului, mutta oli konttorista ruokatunneille tullessaan pakotettu kulkemaan Esplanaatin läpi, näki heidät usein kävelemässä iloisina ja ylhäisinä väen tungoksessa ja innokkaasti keskustellen, niin etteivät havanneet Hiljaa, joka huomaamattomana tuli näkyviin ja taas katosi ihmisjoukkoon. He näyttivät Hiljasta niin vierailta kuleksiessaan hitaasti päivänpaisteisella kadulla. Ja aina tämä uudistuva näky viilsi ehdottomasti hänen sydäntään. Ei ollut niinkuin olisi pitänyt olla; hänen olisi pitänyt olla Esterin sijalla siinä kävelemässä ja vielä käsikädessä Knuutin kanssa, niin että koko maailma olisi saanut nähdä, että he kaksi kuuluivat toisilleen. Vaan kun hän ajatteli itseään iloisessa, loistavassa joukossa vanhassa palttoossaan, joka ompeleista oli jo vaalennut, ja huokeassa hatussaan, niin täytyi hänen tunnustaa, että Ester ihkauudessa muodinmukaisessa kevätpuvussa sopi joukkoon paremmin ja tuotti Knuutille suurempaa kunniaa. Ehkäpä Knuut olisikin häpeillyt hänen puutteellisen ulkonäön vuoksi, ajatteli Hilja katkeralla mielellä — hän ei voinut ostaa mitään uutta kevätpukua, sillä Knuut tarvitsi palttoon, ja herrain vaatteet ovat niin äärettömän kalliita.
Noo, samapa se! Onhan vielä tohtorinnalla varaa pukeutua niin, että hänen miehensä, etevän lääkärin, ei tarvitse häpeillä hänen seuraansa.
Minkä vuoksi hänen silmiinsä tuli kyyneliä, ja minkä vuoksi tunsi sydämessään ahdistusta tulevaisuutta ajatellessaan? Hän ei itsekään sitä tiennyt, hän tiesi vain sen, että hän ei enää voinut koskaan tulevaisuutta ajatella tuskaa tuntematta siitä, että tulevaisuus peittyi häneltä pilveen ja varjoihin.