Hilja raukka, hän ei tahtonut itselleen myöntää, että epäluulon siemen hänen tahtomattaan oli istuutunut hänen sydämeensä, missä se nyt iti ja kasvoi. Ja tietämättään oli hänen mielensä päivät päästään jännityksessä huomioita tehdessään, mikä sai hänen poskensa kalpeiksi ja poisti unen hänen kosteista silmistään, kun hän illalla laski päänsä patjoille.
Niin kului tuskallisia viikkoja, kunnes muutamana toukokuun kirkkaana päivänä Knuut tuli kotia ja päivällispöydässä hyvin välinpitämättömästi kertoi, että »nyt hän on maisteri».
Hiljasta tuntui, että sydämensä lakkasi sykkimästä. Nyt vihdoin olivat he siis perillä, niin kauan odotetussa ja ikävöidyssä päämaalissa; vaan että Knuut ilmaisi tämän suuren ja tärkeän uutisen niin arkipäiväisellä tavalla pöydässä iloitsematta siitä ensiksi hänen kanssaan kahden kesken, sitä hänen ei ollut helppo anteeksi antaa Knuutille. Hiljallehan oli tämä tutkinto melkein kuin koko elämän onni, sen eteen oli hän uhrannut kaikki nämä pitkät raskaat työvuodet; miehet ottavat sydämenasiat aivan toisella tavoin kuin naiset, ajatteli hän katkerasti, kohottaessaan niinkuin muutkin lasinsa ja juodessaan Knuutin onneksi rouva Lindin karviaismarjaviiniä, jota aina ilmestyi silmänräpäyksessä satunnaisina juhlatilaisuuksina.
— Onneksesi, Knuut! — sanoi Hilja vapisevin huulin.
— Kiitos! — vastasi hän katsomatta Hiljaa.
Illalla seisoi Hilja yksinään ikkunassa. Esteri oli kutsuttu nuorison tanssipitoihin, ja rouva Lind oli mennyt uskottunsa, kamreerin rouva Vesterin luo. Hilja seisoi ja muisteli, miten suureksi ilokseen oli odottanut juuri tätä päivää, miten ihanana ja valoisana se oli hänen toiveittensa takaa näkynyt ja nyt todellisuudessa oli niin kurja, niin pimeä ja surullinen — silloin kuului äkkiä Knuutin oven käynti. Knuut tuli eteiseen ja otti kauniin, vaalean kevätpalttoonsa naulasta. Hilja oli nähnyt hänen menevän ulos heti päivällisen jälkeen, eikä tiennyt, että hän oli tullut sitte takaisin.
— Menetkö ulos tänä iltana, Knuut? — kysyi hän ja lisäsi puolittain epäileväisesti — minun mielestäni meillä olisi niin paljon puhelemista juuri tänä iltana!
Knuut mutisi jotakin, että hänellä oli sovittu kokous muutamien toverien kanssa, vaan pani kuitenkin palttoonsa naulaan ja tuli Hiljan luo.
— Muistatko, miten halulla ennen kuvailimme yhdessä sitä päivää, jolloin olet saanut tutkintosi suoritetuksi? — sanoi hän vienosti ja ojensi hänelle kätensä.
— Luonnollisesti minä muistan — sanoi Knuut katsellen kadulle ja hänen silmissään oli omituinen kalsea ja vieras ilme.