— Minä tässä seisoin ja ajattelin tulevaisuuttamme, Knuut — jatkoi Hilja — se on kuluneina vuosina pilkoittanut kuin kirkas vaan kaukainen tähti taivaallamme; nyt voimme saada sen käsiimme, tulevaisuus on ihan jalkaimme juuressa! Vaihdetaanko jo huomenna sormuksia, sano? — Hiljan ääni muuttui tuskalliseksi kuiskaukseksi, ja katseensa oli kiinnitetty Knuutin jäykästi kokoonnipistettyihin huuliin. Oli kuin Knuutin ajatukset olisivat oleskelleet kaukana poissa ja Hilja nyt kysymyksillään pakoittanut ne takaisin.
— Miksikäs ei tänään yhtä hyvin kuin huomennakin — vastasi hän.
Hilja tuijotti häneen hetkisen kädet suonenvetoisesti puristettuina rintaan, sitte syöksähti esiin tuo kysymys, joka niin kauan oli poltellut hänen haavoitettua sydäntään: — Knuut, Knuut, sinä et enää minua rakasta, minä näen, että välimme on loppunut?
Knuut huudahti kiihkeästi: — Minä en koskaan ole ajatellut rikkoa sanaani, Hilja, sen vannon.
— Minä ymmärrän, sinä olet kylmennyt — Hilja taivutti päätään aivan kuin musertavan iskun kohdatessa.
— Niin, valheeseen perustuessa olisi tulevaisuutemme huonolla perustuksella — sanoi Knuut vähän kärsimättömästi — tunteilleen ei voi, näet, mitään, vaan rehellisenä miehenä pidän lupaukseni!
Hilja hymyili surullisesti: — Kiitos siitä — minä nyt vapautan sinut lupauksestasi; rakas Knuut, minä olen liian vaativa enkä tahdo perustaa avioliittoani muuhun kuin molemmin puoliseen rakkauteen. Kiitos entisistä hauskoista hetkistä, Knuut, minä olin hyvin onnellinen silloin, vaikka kaikki oli ainoastaan unelmaa.
Yksinäinen suuri kyynel vieri hiljalleen kalpeaa poskea pitkin, jota Hilja ei pyyhkinyt pois. Knuut katseli sitä ja yhtäkkiä sulasi tuo kyynel hänen sydämensä ympärille kylmettyneen kuoren; muistaen tulvehtivan hellyyden, jota tämä nainen oli monet vuodet hänelle osoittanut, tarttui hän Hiljan molempiin käsiin ja suuteli niitä kiihkoisesti ja purkautui tuskissaan ja katumuksissaan intohimoisiin sanoihin.
Hilja seisoi liikkumatta ja antoi tämän myrskyn raivota ylitsensä, vaan kuta enemmän Knuut puhui lämmeten ja kiihottaen tunteitaan kunnes kauniissa silmissä loisti kyyneleitä, sitä kivettyneemmäksi tunsi Hilja itsensä. Lopuksi hän ei voinut muuta kuin veti pois kätensä ja viittasi Knuutia menemään: — Jo riittää, Knuut, minä olen väsynyt — sanoi hän heikosti. — Sinun ei tarvitse puolustaa syyttömäksi itseäsi mistään, jota et ole tehnyt. Sinä et ole ollut uskoton minulle, sillä nyt näen, että se mitä minä pidin rakkautena olikin vaan kiitollisuutta. Elä puhu »minun hukatuista rahoistani», nehän voit vastaisuudessa maksaa, vaan kuule, Knuut, — hän tarttui lujasti Knuutin käsivarteen — minä en voi suvaita, että maksat velkasi minulle millään muulla kuin omilla ansaitsemillasi rahoilla, ei millään muulla, muista se.
Hänen mieleensä oli äkkiä syöksähtänyt ajatus, että olisi ääretöntä ivaa, jos Knuut maksaisi hänen uhraukset — rikkaan vaimon häälahjalla. Välistä ehtii silmänräpäyksessä seurata pitkän ajatussarjan.