Lapsi seisoi pieni likainen sormi suussa ja katseli lakkaamatta pelastajaansa, mutta äkkiä kirkastui hänen kasvonsa ja suu sopersi aivan selvään: — isä! —
Tohtori säpsähti ja katseli tarkempaan likinäköisillä silmillään tyttöstä; nyt hän sen tunsi, sehän oli pieni »liikalainen» kotoa, mutta miten oli hän yksinään, eksyksissä? Hän katseli ympärilleen kaikille puolin, mutta hoitajaa ei näkynyt missään: — Missä on Tilda? — hän tunsi itsensä nyt ainakin yhtä avuttomaksi kuin Margy äsken, mutta lapsi pelasti hänet tästä ojentaen sormellaan lähimmäiseen pensasaitaan ja huudahti: — Tuolla!
Tohtori tarttui heti hänen käteensä, huolimatta että pienet sormet tahrasivat hänen hienot vaaleat hansikkaansa, ja astui päättävästi osoitettuun suuntaan, josta hän tapasikin neiti Tildan istumassa ja virkkaamassa, huomaamatta isäntäänsä ennenkuin tämä ärjäsi hänelle.
Tietysti oli hoitajalla tuhannetkin selitykset, mutta tohtori ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi niitä kuunnellut, vaan varoitti häntä tästä lähtein vartioimaan paremmin tyttöstä; senjälkeen aikoi hän mennä, mutta kääntyi vielä, joko siitä syystä, ettei Tildan vihainen muoto ennustanut hyvää Margy paralle tai ehkä siitä syystä, että tytön rukoileva katse oli vaikuttanut isään, ja tohtori Lindfält otti pientä tyttöään kädestä ja mutisi: Onhan kohta päivällisaika, ja minä menen suoraan kotiin, niin voin sentähden ottaa lapsen mukaani.
— Muistaako hän nyt vihdoinkin, että hänellä on lapsi — mutisi vihastunut palvelija niin kovaa, että isäntä kuuli selvään sanat ja ne antoivat hänelle paljon ajattelemisen aihetta, kun hän kulki tietään koettaen astua Margyn askelien mukaan.
Kuinka usein olikaan tuo pienokainen jätetty yksikseen niinkuin tänään ja ollut lukemattomille onnettomuuksille alttiina kenenkään sitä aavistamatta. Hän katsoi tuohon hentoon olentoon vieressään, kuinka turvaton on tuollainen pieni kääry, kun ei suojaava käsi ole sen liikkeitä turvaamassa. Häntä suututti epäluotettava palvelija, jota he olivat niin uskoneet, missä oli hänen velvollisuudentuntonsa — huusi hänen sisässään ääni kovasti, mutta samassa kaikuivat hänen korviinsa nuot pilkalla lausutut sanat: — Muistaako hän nyt vihdoinkin, että hänellä on lapsi — ja kovasti häveten täytyi hänen tunnustaa, että vanhempien laiminlyöminen oli ollut huonona esimerkkinä lapsen hoitajalle.
— Isä — kuiskasi rukoileva ääni — isä, Margy ei jaksa. — Pienokaisparka — hän nosti pienokaisen käsivarrelleen ja pujotteli syrjäkatuja kotiinsa, vähän häpeissään, että hänet nähtiin näin tavattomassa toimessa.
Vaimolleen ei hän maininnut sanaakaan tästä seikkaillusta, suurimmaksi osaksi siitä syystä, ettei Tilda saisi lisää nuhteita; hän oli tullut melkoisesti lievemmäksi häntä kohtaan huomattuaan oman syyllisyytensä.
Seuraavana päivänä meni Margy taas ulos hoitajansa kanssa ja vielä muinakin päivinä, eikä tohtori käynyt katsomassa täytettiinkö hänen käskynsä; näytti aivan siltä kuin hän olisi välittänyt pienestä tyttösestään yhtä vähän kuin ennenkin, mutta kun hän istui kirjoituspöytänsä ääressä vaipuneena johonkin miellyttävään taidearvosteluun tai nerokkaaseen kirjoitukseen, jotka olivat saattaneet hänen nimensä kuuluisaksi, niin ajatukset kiitivät joskus aivan äkkiä taaksepäin kirkkaaseen puolipäivähetkeen, jolloin hän käveli kotiapäin kullankiharapää rinnoillaan ja pienet pehmeät kätöset luottavasti kiedottuna kaulansa ympäri, ja monet kerrat unohtui hän kuuntelemaan lapsen äänensorinaa eteisestä.
Vähitellen hän alkoi varttoa milloin Margy lähtisi ulos, saadakseen puoliavoimesta ovesta nähdä, miten häntä eteisessä puettiin, ja toisinaan hän tuli uloskin, leikki lapsen kanssa ja kysyi Tildalta tytön vointia j.n.e. sekä miksi hänen piti kulkea noin kummallisessa lakissa, mutta kun kuuli, että se oli aivan muodikasta ja että tohtorinna itse oli sen tilannut, niin hän meni aivan hiljaa takaisin kamariinsa. Muutamia päiviä sen jälkeen ilmestyi hän kuitenkin aivan äkkiarvaamatta Margyn kamariin mukanaan pussillinen appelsiinejä Margylle — ne ovat niin terveellisiä — vakuutti hän; senjälkeen tuli hänelle tavaksi pistäytyä tänne väliin ilman makeisiakin, vaan oli aina yhtä tervetullut ja tervehdittiin samalla ihastuksella.