Olot Honkalassa olivat hyvin riitaiset. Pitäjä oli jakautunut puolueihin, toinen koulun puolesta, toinen sitä vastaan; oli puolueettomia, velttoon välinpitämättömyyteen vaipuneita, jotka mieluummin antoivat maailman elää, miten halusi.
Muutamat herrasmiehet — nuoremmat tilanomistajat — esiintyivät tosin koulun puolustajina, missä se tuli kysymykseen, vaan koulunjohtokunnassa istui vain talonpoikia, ja vanhat, rikkaat maanviljelijät eivät välittäneet sen vertaa kansanvalistuksesta, jotta olisivat halunneet kiertävää opettajaakaan alamaistensa lapsille, piintyneitä kun olivat vanhaan ennakkoluuloon, että koulu kasvattaa rahvaan lapsista herroja ja neitejä.
Niin olivat asiat Honkalassa, joka oli hyvästi toimeentuleva pitäjä sisämaassa, mistä oli useampien tuntien matka lähimmälle rautatienasemalle ja höyrylaivaliikettä tunnettiin ainoastaan nimeksi. Rovasti oli vanha ja sängyn omana halvauksen alainen; apulaisenaan oli vasta papiksi päässyt nuori, ujo mies, joka koetti perehtyä oloonsa. Kappalainen oli ratkaisevasti vanhoillisten puolella ja näytti katselevan karsaasti Rautiota, jolla oli niin valtava vaikutus oppilaisiinsa.
Opettaja sitävastoin esiintyi hyvin maltillisesti papistoa koskevissa kysymyksissä, kun hän jo lapsuudestaan oli oppinut kunnioittamaan pappeja. Hänen kotiseudullaan olikin onneksi ollut sielunpaimen, joka innokkaasti edisti seurakuntansa edistystä maallisissakin asioissa. Hänen kanssaan oli Rautiolla ollut monet kerrat pitkät keskustelut koulukysymyksistä, ja tuon nuoren miehen hiljaisena tulevaisuuden toiveena oli saada kerran opettajana vaikuttaa kotiseudullaan. Toistaiseksi koetti hän nyt vaikuttaa vointinsa mukaan nykyisen paikkansa hyödyksi ja tyyneesti murtaa ennakkoluulojen sulkuja siellä.
Seisoessaan höyläpenkkinsä ääressä — hän näet oli hyvin kätevä — sahaamassa tai höyläämässä, ja siinä pienien, ohkaisten höylälastujen sihistessä hänen ympärilleen, ajatuksensa kiitivät lapsuutensa kotiin Kalliossa, jossa äiti asui ja oli hyötyisän ja varakkaan Rautjärven tilan isäntänä ja emäntänä. Tila oli kulkenut perintönä isältä pojalle jo monet polvet. Kaikki olivat he olleet rehellisiä, toimekkaita talonpoikia, jotka viisaasti viljelivät maatansa. Heille oli uskottu erityisiä pitäjän luottamusvirkoja, joita olivat huolellisesti ja kelvollisesti hoitaneet. Kaarlo oli ensimmäinen, joka rikkoi vanhat tavat antautumalla lukutielle. Tämä tapahtui osaksi pojan omasta jo varhain syntyneestä lukuhalusta, osaksi isänsä kehoituksesta, jolla ei ollut koskaan mitään taipumusta ollut maanviljelykseen, ja oli heikko ja kivuloinen.
Tuollaisena mietiskelevänä, itseensä sulkeutuneena luonteena, joka olojen pakosta ei ole voinut päästä selville kutsumuksestaan tahi antautua siihen mihin olisi ollut lahjoja, isänsä oli elänyt elämäänsä itseensä tyytymättömänä ja olentona, jota ympäristönsä ei ymmärtänyt. Haluttomasti oli hän ottanut vastaan isäin tilan ja työskentelikin siinä kymmenkunta vuotta tunnollisesti, mutta ilman harrastusta. Silloin ratkesi äkkiä tuon tuskin nelikymmenvuotiaan miehen terveys. Kolotustauti muutti hänet elinpäivikseen avuttomaksi rammaksi. Hän ei enää voinut taloa hoitaa, mikä tästälähtien siirtyi hänen vaimolleen, joka oli toimelias, tarmokas ja tarkkaälyinen nainen. Hänen hoidollaan tilan tulot kohosivat pian kahtavertaa suuremmiksi.
Raihnainen, vuoteen omana oleva mies käytti aikansa kirjojen ja sanomalehtien lukemiseen. Kun hänellä oli selvä arvostelukyky ja terävä ymmärrys, niin selvisi hänelle pian, ettei hän maanviljelijänä koskaan ole ollut oikealla paikallaan. Sitä oli myöhäistä surra nyt, kun hän makasi tuossa saamattomana ja riutuneena. Mutta hän tunsi, että henkisen valon saanti lievensi ruumiin kärsimyksiä ja sen vuoksi hän oli erittäin mielissään kun ystävällinen kirkkoherra lupasi hankkia hänelle hyvää lukemista.
Tähän aikaan hänessä syntyi luja päätös, että ainoan poikansa Kaarlon, joka nähtävästi oli häneltä perinyt lukuhalun, tulee saada tyydyttää halunsa, ja äiti, joka syvästi ihaili miehensä henkistä etevyyttä, oli kaikessa samaa mieltä hänen kanssaan. Ja niin se tuli Kaarlo koulu-uralle.
Äiti ehkä hiljaisesti toivoi saavansa jonakin päivänä nähdä poikansa saarnatuolissa — mikä on talonpoikaisnaisen korkein toivo pojasta, joka on etevä lukemaan. Mutta sitä mukaa kuin Kaarlo kasvoi, kävi aina selvemmäksi, ettei hänellä ollut mitään papiksi kutsumusta; ja sitä enemmän ilmaisi hän palavan halunsa päästä seminariin, jolla toteutti isänsä hartaimman toiveen.
— Hänestä tulee se, mikä minusta ei tullut — ajatteli sairas, ja koko hänen raihnaisen olentonsa läpi kävi syvä sisäinen liikutus — hän on tekevä tien valoisaksi monille, jotka kuten hänen isänsäkin, ovat hapuilleet sumussa pääsemättä selville elämäntyöstään. Oppi ei paina paljon, mutta minä tiedän että kaikki, mitä olen toimittanut täällä maailmassa, olisi tullut kahta vertaa paremmin tehdyksi, jos olisin tietänyt vähän enemmän.