Tämän ja paljo muuta oli isä hiljaisina hetkinä sairashuoneessa uskonut Kaarlolle. Ja hänestä tuntui sitte, että hän nyt mielellään tahtoisi kuolla, kun hän kuitenkin voisi kuin uudestaan elää pojassa, joka valaistun tietonsa avulla seisoi niin paljon häntä korkeammalla ja sen vuoksi voi tehdä hyötyä niin paljoa enemmän.
Jo parisen vuotta oli tuo kärsinyt mies maannut maan povessa, ja hänen toimelias leskensä hoiti edelleen tilaa, joka nykyään kuului hänelle ja pojalle yhteisesti. Kaarlon ei niinmuodoin tarvinnut katkaista luku-uraansa, mille hän niin innokkaasti oli antautunut.
Hänen pienessä, yksinkertaisessa kodissaan Honkalassa suuri kirjasto, sanomalehtien ja aikakauskirjain peittämä pöytä todisti hänen tutkimishaluaan. Toinen huone oli hänen käsityöhuoneensa, jossa hän seisoi, usein ajatuksiinsa vaipuneena, samalla antaen höylän liikkua kunnes koko lattia oli täynnä lastuja, suureksi mieliharmiksi vanhalle Katrinalle, hänen palvelijalleen, joka oli luonteeltaan itse säännöllisyys. Muutoin Katrina ihaili sanomattomasti nuorta isäntäänsä, jonka hän oli nähnyt kasvavasta lapsesta; hän piti häntä kerrassaan säädyllisen nuorenmiehen esikuvana, jota vanhus ylpeänä usein vakuutti muille. Kaarlon vastustajakaan, Isola, ei voinut, vaikka mielellään olisi halunnut, panna tätä arvostelua vastaan.
II.
Honkalan koulutalo oli jotensakin yksinäinen. Se muistutti melkein uutisasuntoa, se kun oli rakennettu keskelle kuusikkoa, mikä tätä tarkoitusta varten oli raivattu. Tänne sen johtavat henkilöt tuhansien kiistojen jälkeen onnistuivat sijoittamaan. Näytti siltä kun ei olisi pantu vähintäkään huomiota sen asemaan siinä suhteessa oliko se vai ei sopivalla paikalla koulussakävijöille. Paremminkin tuntui se olevan rakennettu tänne, jotta se olisi — niin syrjässä kuin suinkin ja poissa näkyvistä. Vaikka tämä salainen ajatus olisikin piillyt pohjalla, niin se ei toteutunut, sillä lasten koulunkäynti-into todisti kyllin, että nouseva polvi oli toista mieltä tiedon suhteen kuin vanhempi kansa, ja myöskin aina yhä useammat isät ja äidit katselivat Honkalaa suopeammin, kun heidän lapsensa kertoivat heille innolla ja ihastuksella koulusta ja opettajastaan.
Tuo suuri punaseksimaalattu rakennus valkeine ikkunalautoineen näytti somalle kuusiston tummaa pohjaa vasten. Sen ympäristössä oli kuitenkin vähän synkkää, varsinkin sille, joka tuli viljavalta tasangolta, missä oli lakeuksia ja lehtoja.
Oli elokuun viimeisiä päiviä. Taivas oli jo aamusta ollut harmaiden pilvien peitossa ja jälkeenpuolisten alkoi tiheästi sataa tuhuuttaa raskaista pilvistä. Rautio seisoi ja nikarteli omassa työhuoneessaan ikkuna auki, josta näkyi suuri tasainen pihamaa. Siitä hän poikain avulla oli raivannut kivet ja kannot. Ulompana näkyi metsä, jonka rantaa tie kiemurteli. Se näytti vielä näin kesäaikana, kun se oli ruohistunut, uudelta raiviotieltä. Opettajan silmä kiiti pikaisesti sinne, kun pienen kallion ohi ajoi kärryt. Kaksi henkeä istui vaapperoissa kärryissä — naishenkilö gummisadetakissa ajajan vieressä epämukavalla etuistuimella. Raution katse tarkistui tulijoihin. Pari päivää sitte oli asemalta tuotu huonekaluja uudelle opettajattarelle. Tuo tulija oli kai siis opettajatar neiti Vinter itse.
Kärryt rymistivät edelleen läpi portin ja ympäri ruohokentän, mihin opettaja oli istuttanut kauniita pensikkoja, aivan porrasten eteen saakka. Rautio vetäytyi ikkunasta syrjempään ja katseli uutimien takaa.
Kyyditsijä tiukensi ohjaksia ja hevonen seisahtui. Hevosparka oli aivan märkänä sateesta ja korvat luupollaan. Kyytimies harmaassa takissa kyyristi päänsä olkapäiden väliin, kun sadevesi lakkaamatta valui takin kauluksen alle. Nainen piti yllään vaaleata sateensuojaa, jonka liepeestä nopahteli kirkkaita pisaria. Sadetakin päähineen hän oli vetänyt ylös, niin ettei Rautio voinut nähdä hänen kasvojansa, ja hänen kärryistä laskeuttua näki vain, että hän oli pieni, siro ja vilkasliikkeinen olento.
Rouva Andersson — mies oli ammatiltaan rakennusmestari, ja vaimo oli tarkka arvostaan — ilmausi tassuttavin askelin pihalle. Hän asui kyökissä opettajattaren puolella ja oli hoitanut neiti Friskin taloutta. Hänen punasilla kasvoillaan oli lempeä ja kirkas ilme. Hän niijaili myötäänsä ja toivotti matkustajaa tervetulleeksi. Hän koetti olla kohtelias ja makea kuin sokeri toivossa, että saa jäädä uuden opettajattaren luo. Hyvin toimekkaana esiintyi hän ottaessaan vastaan matkakapineita, joita kyytimies anteli hänelle — hienotekoisen, maalatun matkakirstun, kapsäkin, pari kaunista koria ja kirjaillun matkavaipan. Kaikki näyttivät hienoilta ja muodikkailta, aivan toisenlaisilta kuin neiti Friskin matkakapineet.