Hän ei ollut tuntenut pelkoa eikä levottomuutta, mutta kun hän nyt katseli taaksensa ja huomasi, kuinka mutainen musta vesi täytti hänen kepeiden askeltensa jäljet, niin pääsi häneltä helpotuksen huokaus, että oli toki onnellisesti yli tullut.
Samassa ratisivat kuivat oksat nopeiden askelten alla ja metsän puolelta lähestyi herra Rautio kuin tuulen puuska, uskollisen, takkuisen Rulle koiransa seuraamana, jonka punainen kieli lerppui pitkällä suusta.
— No, Jumalan kiitos, täällähän te olettekin aivan terveenä, huudahti hän ja veti syvään henkeä.
— Oliko teillä sitte syytä epäillä sitä?
— Oli tietysti, kun minä sattumalta kuulin Anderssonskalta, että neiti oli yksinään lähtenyt poimimaan sammalia, niin ajattelin heti, että annatte houkutella itsenne tuolle pettävälle rimmelle, missä mättäät ovat mitä rehevimmän sammalen peitossa, ja minä tiedän, mitä se on, sillä olen kerran itse ollut tarttumaisillani rimpeen, josta pääsin vasta ponnistettuani kaikin voimin. Sinä sen kyllä muistat, vanha Rulle, joka koko ajan seisoit rannalla ja ulvoit valittavasti. — Hän silitti ystävällisesti eläimen pörröistä päätä. Löytyi siis kuitenkin joku, joka oli ajatellut Elliä levottomuudella tänään ja tahtonut rientää hänelle avuksi.
— No, koska olette niin läheltä koskettanut totuutta, niin täytyy minun myöntää, että olen todellakin kokenut pienen samallaisen seikkailun, selitti opettajatar nauraen ja kuvasi sitten lyhyesti, miten kaikki on tapahtunut. — Silloin oli minulla mitä kutsutaan aavistukseksi, arveli Rautio, minun täytyi välttämättä lähteä tänne katsomaan.
— Sehän oli ystävällistä.
Rautio ei vastannut. Kun Elli siinä nyt seisoi lyhyessä hameessa ja vasu käsivarrelle, niin näytti hän aivan sankarittarelta sadussa: »Lapset metsässä»; opettaja olisi tahtonut sanoa, että Elli hänen silmissään oli pieni keijukaistyttö, jonka tähden pitäisi olla peloissaan ja pitää vaaria, etenkin täällä, missä hän oli yksinään, kaukana omaisistaan, vaan hän oli vaiti kuitenkin.
Elli oli sillävälin alkanut kulkea kotiapäin ja Rautio seurasi häntä,
— Minä kulin juuri ajatellen, kuinka kummallista on olla niin riippumaton toisista, kuin minä nyt olen, sanoi hän, ei kukaan pidätä minua eikä kysy kun tulen taikka menen.