— Mutta onhan teillä sukulaisia?
— Tosin on minulla täti, jonka luona olen asunut ainoastaan loma-aikoina, ja muutamia iloisia serkkuja, mutta minä tarkoitan, ettei ole täällä; ne siellä pääkaupungissa eivät huoli siitä, mitä minulla pistää päähän yksinäisyydessä.
— Niin, mutta ajatelkaas, jos olisitte vaipunut hetteesen?
— Aivan kuin Ingrid Andersenin sadussa. Oh, tytöt olisivat pitäneet sitä hyvin tragillisena kuolemana, vastasi hän suruttomasti.
Lapsiparka, hän oli todellakin yksin, ajatteli Rautio, ja taas silitti ajatuksiin vaipuneena Rullen päätä.
— Tuohan on oikea loistonäyte koirasta, tuo teidän Rullenne, herra Rautio.
— Minä ymmärrän, mitä neiti tarkoittaa, niin, Rulle paralla ei ole mitään ulkonaista kauneutta, vaan uskollinen sydän.
— Jos minä joskus rupeisin pitämään koirasta, niin pitäisi se olla kaunis ja hyvää rotua.
— Niin, minä luulen, ettei Rullessa olekaan mitään rotua, sanoi opettaja hymyillen, enkä minä ole sitä juuri valinnutkaan oman tahtoni mukaan, pikemmin voisin sanoa, että Rulle on valinnut minut.
— Miten niin?