— Minä löysin sen pienenä pentuna puolikuoliaaksi polettuna N:n kaudulta ja näin sen vaivan, että otin kotiini hoitaakseni sitä hieman. Siitä saakka on se ollut eroamaton minusta, etenkin lukukauden ajalla; minä en ole viitsinyt viedä sitä mukanani kotia kesälomalle koiravaunuissa, sillä se tekee kerrassaan onnettomaksi vapautta rakastavan Rulle parkani.
— Kiitollisuus tietysti jossain määrin somentaa elukkaa minun silmissäni, hymyili hän.
He kulkivat edelleen ja tuo nuori tyttö oli tavattoman puhelias, kentiesi sentähden, että hän oli saanut olla vaiti tarpeeksi kauvan yksin ollessaan. Vähitellen joutuivat he koulukysymyksen piirin. Rautio tuli eloisaksi, mutta hillitsi itsensä kysyen äkkiä: — Tämä ei kentiesi miellytä teitä?
— Miellyttäähän sen pitäisi, vastasi hän, mutta tavallaan olette oikeassa, minä en ole innostunut kouluasiasta niinkuin te!
— Miksikä sitte olette antautunut koulun palvelukseen, anteeksi, mutta tämä kysymys on jo kauvan asunut mielessäni?
— Niin, no minun nyt oli ryhdyttävä johonkin, sanoi hän välinpitämättömästi. Vanhempani kuolivat, kun minä vielä olin lapsi, ja holhojani — vanha koulumies — tahtoi välttämättä nähdä minut opettajattarena; no, minä olin vaikutuksen alainen ja tein hänelle mieliksi, mutta koska minulla oli vapaus valita, niin halusin minä mieluummin opettaa kansan lapsia. Minä olin hieman ihmisystävällinen, nähkääs, niinkuin useimmat nuoruudessaan. Pieni pääomani riitti hädintuskin minulle seminarissa, missä minä koetin painautua kouluaatteesen ja antaa toverien innostuttaa itseäni, jotka ihan hehkuivat suuren asian puolesta, mutta minä jäin kuin jäinkin haaleaksi. Minulla on hyvä tahto täyttää opettajatarvelvollisuuksiani, ja minä pidän kilteistä tyttösistäni — mutta siinä onkin kaikki. — Hän huokasi keveästi.
Rautio ajatteli, että tuo huokaus tarkoitti loma-aikoja pääkaupungissa, koko hänen entistä elämäänsä siellä iloisten serkkujen seassa; tuollainen pieni kaunis perhonen sopikin paremmin liipoittelemaan seuraelämän paisteessa kuin kaivautumaan kansakoulunopettajattarena maalaismaahan. — Kunhan teille vain ei tulisi sietämättömän ikävä täällä? sanoi hän ehdottomasti.
— Oh ei, sitä en luule, minulla on niin onnellinen luonne, että viihdyn kaikkialla, minne kohtalo minut heittää. Minulla on jo ollut niin monta kotia, ja voihan sitä loma-aikoina matkustella ja koota vereksiä vaikuttimia. Katsokaas, kuinka kaunista, harmaata jäkälää tuossa!
Elli poimi innokkaasti ja opettaja auttoi häntä auliisti, niin että tuo pieni vasu oli kukkurallaan, kun he hämärtäessä tulivat takaisin koulutalolle.