Rouva pudisti päätään: — Eivät ne olleet satuja, tohtori Nord, minä kerroin todellisuuden mukaan, ja pian saa poikani nähdä omin silmin todeksi kaikki. Me olemme satoja kertoja kertoneet sen saman, vaan aina se on meitä molempia yhtäpaljon huvittanut, siitä saatte olla varma.
Tohtori hymyili epäilevästi: — Pieniä asioita pienille lapsille!
— Oh, te parantumaton, jota ei voi mistään saada vakuutetuksi — eivät ne ole pieniä asioita, jotka koskevat elämän suurinta onnea. Mieheni olisi pitänyt auttaa minua todistamisessa, minulla naisraukallahan on vaan tunteeni, joihin vedota. Vaan se on kuitenkin totta, että sana koti on kaunein sana, jota maailmassa on mainittu.
Tohtori taas nauroi, vaan tällä kertaa hyvin ystävällisesti: — Tyrkyttäkää sitä tuohon pojan nastaan, hän ei ole vielä liian vanha oppimaan sitä läksyä — hän sanoi surunvoittoisesti.
— Vaan kuule, John — tohtori otti pojan syliinsä — en minä näe yhtään ajajaa junalaiturilla enkä hevosia makasiinin luona, ajatteleppas jos isoäiti olisikin unohtanut kaikkityyni, jos hän ei olekaan muistanut, että nyt on jouluilta?
Lapsi katseli hetkisen aikaa epäilijää päästä jalkoihin melkein rajattomalla ylenkatseella, sitte kääntyi hän äitiin ja sanoi:
— Äiti, voi kun tuo on tyhmä, Johnkin tietää paremmin.
— Hiljaa, hiljaa poikaseni — äiti pani kätensä pienen rupattajan suulle.
— Elkää estäkö, rouvaseni, puhtaimman totuuden saa kuulla lapsen huulilta — tuo pienokainen onkin oikeassa! Kas John, tuolla onkin sinun Anderssonisi ja hevosesi aidan luona, isoäidilläsi olikin hyvä muisti, huomaan minä ja nyt sinulle tulee hauska joulu!
— Tietysti! Tulkaa tekin katsomaan — John oli heti valmis sovintoon.