— Kiitos tarjoomastasi jouluiloasi »tyhmälle sedällekin» — tohtori vastasi hymyillen — minä seuraan ajatuksillani teitä sinne kotia — hyvästi!
Matkustajamme jäivät aseman laiturille, kun juna lähti edelleen puhkuamaan, vaan tohtori Nord seisoi junan ikkunassa ja katseli heitä niin kauan kuin voi; hänestä tuntui kuin talven hyinen ilma olisi äkkiä tunkeutunut ulkoa vaunuun, jossa äsken oli niin lämpöistä ollut, ja hän väristen kääreysi syvemmälle turkkiinsa. Olikohan se vain tuo ulkoinen pakkasuho, joka kylmetti häntä, vai ehkä kaipuu jotakin lämpöistä ja kaunista, mikä juuri oli kadonnut hänen läheisyydestään — tuo lämmin perheonni, joka oli luonut häneenkin yksinäiseen joitakin kirkkaita säteitään. Hänen katseensa, joka oli mihinkään kiintymättä kulkenut ohikiitävää seutua, kirkastui äkkiä ja kylmä ilme, joka oli melkein asuttunut hänen huulilleen, katosi niiltä. Hän ajatteli kaikkea, mitä tuo suloinen naisen ääni oli hänelle äsken kertonut, se oli luonnollisesti kaikki mielikuvittelua, kauniita satuja, vaan kuitenkin — — Hänen huulensa liikkuivat hiljaa: — Minä tiedän, että olen hullu — hän mutisi — vaan minä kadehdin heidän — kotiaan!
* * * * *
Juna kiiti kiitämistään, aurinko laskeutui ja lyhyt talvinen päivä peittyi hämärään tähtien syttyessä iltataivaalla valaisemaan lumipeitteistä maantietä, jota reki liukui liukkaasti isoäidin hevosten kiitäessä mielihalulla.
Professori puheli uuraasti Anderssonin kanssa vuodentulosta ja maanviljelysasioista, jotka olivat hänen filosofiastaan yhtä kaukana kuin taivaan tähdet maasta. Nuori rouva istui äänetönnä hänen vieressään ja kiihkeästi odotellen katseli eteensä, hänen piti ennen muita huomata tuikuttava tuli Koivuniemestä; hänen ensimmäisenä saada herättää nukkuvat lapset riemuhuudolla: — Nyt ollaan kotona!
Se hetki tulikin vihdoin. Pieni Gärda katseli tajuamatta ympärilleen, John sitävastoin hypähti heti pystöön ja huusi riemastuneena: — John näkee pienen oksan joulukuusesta tuolta salin ikkunasta.
— Mutta tuossa ensimmäisenä on sinulle isoäiti — ah, äiti, äiti! — nuori rouva antoi hymyillen ja kyynelsilmin molemmat aarteensa hänen syliinsä — voi kun olen ikävöinyt sinua ja kotia.
— Niin, hän ei tahtonut oikein perehtyä uusiin oloihin — sanoi professori ystävällisesti — minun kukkani oli liian syvään juurtunut lapsuudenkodin maaperään, vaan suokoon Jumala, että meidän lapsemme oppivat samalla tavalla rakastamaan kotiaan, kuin äitinsä, sillä jalompaa, hellempää ja parempaa olentoa kuin sinä, pieni sydänkäpyseni, ei ole maailmassa, sen minä uskon järkähtämättömästi —
— Ja sekö kaikki on kodin ansiota?
— Niin minulla on täysi syy otaksua.