— Voi, jos saisit viettää joulua täällä, Helka, ehkä täti ja setä suostuisivat tulemaan tänne, — tuumi Meeri.
— Se kyllä olisi hauskaa; mutta monet tuulet ennättävät sitä ennen puhaltaa, — niin on meidän vanhan Vapun tapana sanoa.
— Niinhän se on. — Hurraa, nyt on minun köynnökseni valmis! Noh, pikku tytöt, etsikää nyt pian pojat tänne, heidän täytyy kuitenkin auttaa meitä koristuspuuhissamme asettamalla näitä paikoilleen, koska me yksin olemme saaneet niitä sitoa.
Eedit ja Ester lähtivät juoksemaan, niin että heidän valkoiset palmikkonsa tuulessa heiluivat. He olivat kuten vaunuhevoset, niin yhtäläiset, ja posket punottivat ja silmät loistivat ilosta, ja aina he olivat toistensa kaikuna. Pian ilmestyivätkin Freedrik ja Bruuno, ja monen keskustelun ja tuuman perästä saatiin köynnökset kiinnitetyiksi somiin kiemuroihin verannan ympärille. Se oli Bruunon näppärien sormien ja ison veljen hyvän tahdon ansio.
— Nyt tässä vasta oikein juhannukselta näyttää — sanoi Meeri tyytyväisenä. — Vähän vaivaahan meillä on ollut, mutta tuntuu juhlalliselta, kun on vähän viheriää sisällä juhannus-iltana.
— Suo anteeksi, että unohdin tulla apuun! — Freedrik näytti olevan pahoillaan. — Tulin viipyneeksi metsässä.
— Minä kävin isän kanssa opettamassa Liinaharjaa — sanoi Bruuno mahtipontisesti.
— Katsokaapas Helkan sormia, niistä tippuu verta! — huudahtivat lapset.
— Sain muutamia naarmuja katajan havuista — sanoi hän ja koetti hymyillen piilottaa käsiänsä, jotka olivat punaiset ja täynnä riipaleita.
— Helkalla on liika hieno nahka, toista ovat minun kourani — nauroi Meeri ja pisti esiin tukevat, ruskeat kätensä.