Hiljaa kun hiiret hiipivät molemmat tytöt ulos portaita pitkin, ottivat ovisalvan auki ja olivat pian puutarhassa, jossa vieno sumu leijaili pensaitten ja kukkaryhmien yli.
— Tässä on sinulle apila ja harakankukka, tuosta saat sireenikukan ja narsissan. — Yksi, kolme, kuusi, kahdeksan, yhdeksän — nyt luulen, että minulla on tarpeeksi, laske nyt sinäkin kukkasesi, niin olemme valmiit.
Muutama minuutti myöhemmin makasivat tytöt vuoteissaan kukkavihot pään-aluksen alla.
— Mitä nyt uneksimme tänä yönä, se tapahtuu — sanoi Meeri ja viskasi käsivartensa päänsä yli.
— Minä en milloinkaan uneksi — tuumasi Helka. — Oikeammin sanoen, se tapahtuu kuitenkin ani harvoin — lisäsi hän hyvin tunnontarkasti.
— Sitte uneksit varmaankin nyt juhannus-yönä — sanoi Meeri leikillisesti. — Nyt meidän täytyy nukkua, muuten heräämme liian myöhään huomenna.
Meeri oli unien suhteen ennustanut oikein. Kun Helka heräsi aamulla ja näki auringon loistavan sisään vaaleanpunaisten uutimien läpi, näki hän aivan selvästi edessään tien, jota hän unissaan oli kävellyt, kauniin tien, joka kulki lehevien puitten ja taajojen pensaitten välitse. Valo tunkihe oksien lomitse, lintu viserteli korkealla hänen päänsä yläpuolella, ja vanamo tuoksui hänen lähellään. Hänen rinnallaan kulki joku, joka taivutti sivulle päin hänen edessään riippuvan oksan ja poimi kaikki pienet kivet pois epätasaiselta polulta. Mutta kun hän kumartui katsoakseen, kenen näköinen tuo henkilö oli, niin hän heräsi. Kyllä hän varmaan luuli, että Freedrikin olkihattu se unessa leijaili hänen edessään, vaikka tuhmaahan se oli semmoinen.
Alhaalla kuului kello lyövän jo kahdeksan. Helka hyppäsi reippaasti vuoteeltaan ja huusi Meeriä, joka haukotellen tirkisteli toisella silmällään.
— Joudu, Meeri, me olemme nukkuneet liiaksi!
— Ois, miksi minua herätit, olin juuri rupeamaisillani näkemään unta.