— Se olisi ollut ihan liian myöhäistä — nauroi Helka, joka juuri pisti kasvonsa pesuvatiin. — Minä suoritin sen asian jo aikaisemmin ja tein kävelyretken metsään. Kuinkahan pitkälle minun tänään vielä täytynee kulkea?
— Tuhmahan olet! Eihän juhannus-yön unen heti tarvitse toteen mennä. Vasta vuosien takaa saattaa se vielä toteutua.
— Kiitoksia, ennustaja, nyt lähden alas aamiaista syömään enoni kanssa — sanoi Helka. Ohimennen hän naputti Bruunon ovelle varoittaen:
— Nouse jo, Nukku-Matti, muuten lähdemme ja jätämme sinut!
Ainoana vastauksena oli epäselvä mörinä, joka kuului puolittain patjan helmasta. Bruuno ei vain joutunut kirkkoon sinä päivänä, sen Helka arvasi.
Vaan kaikki muut läksivät rilloissa ja isoissa vaunuissa kirkolle, joka sijaitsi kauniilla paikalla ja oli nyt täynnä sireenikukkien ja kielojen tuoksua, sillä rippikoululapset olivat tänään laskettavat Herran ehtoolliselle. Heidän puolestaan vanhempien hartaat rukoukset nousivat Kaikkivaltiaan luo.
Juhlallista oli nähdä nuorta joukkoa tuolla alttarikehän ympärillä, — siltä ainakin tuntui Helkan mielestä. Edellisenä vuotena olivat Gerda ja Freedrik seisoneet siellä toisten parissa. Hän katsoi serkkuihinsa; Gerdan silmistä valui kyyneleitä, ja Freedrikin levollinen muoto näytti juhlallisen vakavalta.
Helka painoi päänsä penkkiin ja sulki silmänsä.
— Oi Jeesus — rukoili hän hiljaa — minulla on niin paljon taisteltavaa, olen usein paha, tyytymätön ja kiittämätön, vaikka olet antanut minulle niin paljon hyvää. Auta minua oikein sydämessäni Sinua kiittämään ja auta minua tulemaan lapseksesi täällä ja iankaikkisuudessa.
Urkujen soitto kaikui mahtavasti kirkon vanhoissa holveissa, ja seurakunta veisasi hartaudella: "Sun haltuus, rakas Isäni, mä annan aina itseni, mun sielun', ruumiin', tavaran', ne ota, Herra vastahan".