Helka kohotti päänsä ja rupesi veisaamaan mukana. Hänen sydämmensä tuntui nyt niin kevyeltä ja luottavalta, ja siksipä tuon virren sanat olivat ikäänkuin häntä varten kirjoitetut. Ei hän milloinkaan ollut unohtava tätä jumalanpalvelusta tässä kukkasilla koristetussa temppelissä, johon kesäiset lauhkeat tuulahdukset virtailivat auki olevista ikkunoista ja auringon valo laskihe seurakunnan yli; — niin, ei milloinkaan!
Sadetta ja päänsärkyä.
Litis, latis, loiskis, loiskis!
— Mitä lotinaa minä kuulen? — kysyi Meeri eräänä aamuna unisella äänellä.
— Siellä sataa, luulen minä — kuului vastaus.
Meeri kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui uudestaan, mutta hänen serkkunsa makasi valveilla ja kuuli miten sadepisarat ratisivat ikkunoita vasten ja miten vesi lorisi alas kattokourua pitkin. Ensi kerran nyt satoi, sitte kuin Helka oli Kerttulaan tullut.
Lapset olivat kaikin vähän nurpealla tuulella aamiaista syödessään. Pikku tytöt aikoivat juuri tänään panna toimeen nukkiensa vaatteidenpesun, ja pojat olivat aikoneet tehdä suurenmoisen lammikon kaivon luona olevaan isoon ojaan, mutta kun nyt satoi, ei voinut ryhtyä mihinkään.
— Meidän täytyy jättää pyrola unifloran poimiminen toiseen aikaan — sanoi Freedrik tarkastaessaan pilvistä taivasta.
— Ois tuota sadetta, kun se nyt tulikin — valitti Meeri. — Tänään meidän piti lähteä Lotta-tädin luo ja olla siellä koko päivä.
— Sade on hyvää perunoille ja kauran-oraille — tuumasi Bruuno hyvin viisaan näköisenä — siitä isä iloitsee.