— Äs, oletko ilkiö taas niskassani!
— Noh, älä suutu noin vähästä, Bruuno hyvä — sanoi Meeri, mutta Bruuno käänsi selkänsä ja oli suutuksissa olevinaan.
— Sain kiitosta kukistani menneenä vuonna — sanoi Helka, johdattaen puhetta toisaalle — mutta se oli varmaankin ansaitsematonta, sillä omasta mielestäni ne eivät ensinkään olleet onnistuneita enkä minä myöskään löytänyt niitä paljoa sieltä huvilan luota, jossa me asuimme.
— Oi raukkaa sinua, joka asuit huvilassa, sehän oli melkein kuin olisi täytynyt istua teljettynä kaupunkipuutarhaan, jossa on rakennuksia ja aitauksia kaikkialla minne vain kääntyy.
— Eipä siellä yhtään ollut paha oltava, kuten sinä kuvittelet. Ikkunoista emme nähneet edes lähimpiä naapureitamme, sillä siinä oli kaksi suurta vaahteraa ja pensas-aita rakennusten välillä.
— Suurenmoista tosiaan! Olisin mielestäni kuten sidottu vasikka, ellen saisi olla oikein maalla kesällä — sanoi Bruuno vähän päätään nostattaen. — Ajatteles, kun ei pääsisi kertaakaan juoksemaan tarpeeksensa, ellei tulisi aitaus vastaan tahi ellei jo olisi toisen huvilan alueella. Sitte ei siellä ole hevosia eikä lehmiä, tuskin kanaakaan. Ei, toista täällä maalla on. Tämä vasta on jotakin! Tätä minä kiitän.
— Ja Kerttulaa ensi sijassa — lisäsi Meeri. — Täällä sinä kyllä asuskelisit vuodet ympärinsä.
— Sen kyllä myönnän! Kun tässä nyt olen kuhnustellut koulun läpi, rupeankin maanviljelystä harjoittelemaan, sen isä jo minulle on luvannut, ja sitte tulen kentiesi vielä Kerttulan pehtooriksi.
— Tule vain minun puolestani! En aio minäkään tässä laiskan tointa pitää, sen saat nähdä, minä aion ruveta voimistelun-opettajaksi, ja Helka aikoo tulla veistotyön-opettajaksi!
— Onneksi olkoon! Vai niin, teistä ei siis kumpikaan aio naimisiin mennä, ehkä se on olevinaan vanhanaikuista; mutta minä aion hankkia itselleni rouvan, ja kaunis hänen täytyy olla.