Tuollaisena mietiskelevänä, itseensä sulkeutuneena luonteena, joka olojen pakosta ei ole voinut päästä selville kutsumuksestaan tahi antautua siihen mihin olisi ollut lahjoja, isänsä oli elänyt elämäänsä itseensä tyytymättömänä ja olentona, jota ympäristönsä ei ymmärtänyt. Haluttomasti oli hän ottanut vastaan isäin tilan ja työskentelikin siinä kymmenkunta vuotta tunnollisesti, mutta ilman harrastusta. Silloin ratkesi äkkiä tuon tuskin nelikymmenvuotiaan miehen terveys. Kolotustauti muutti hänet elinpäivikseen avuttomaksi rammaksi. Hän ei enää voinut taloa hoitaa, mikä tästälähtien siirtyi hänen vaimolleen, joka oli toimelias, tarmokas ja tarkkaälyinen nainen. Hänen hoidollaan tilan tulot kohosivat pian kahtavertaa suuremmiksi.

Raihnainen, vuoteen omana oleva mies käytti aikansa kirjojen ja sanomalehtien lukemiseen. Kun hänellä oli selvä arvostelukyky ja terävä ymmärrys, niin selvisi hänelle pian, ettei hän maanviljelijänä koskaan ole ollut oikealla paikallaan. Sitä oli myöhäistä surra nyt, kun hän makasi tuossa saamattomana ja riutuneena. Mutta hän tunsi, että henkisen valon saanti lievensi ruumiin kärsimyksiä ja sen vuoksi hän oli erittäin mielissään kun ystävällinen kirkkoherra lupasi hankkia hänelle hyvää lukemista.

Tähän aikaan hänessä syntyi luja päätös, että ainoan poikansa Kaarlon, joka nähtävästi oli häneltä perinyt lukuhalun, tulee saada tyydyttää halunsa, ja äiti, joka syvästi ihaili miehensä henkistä etevyyttä, oli kaikessa samaa mieltä hänen kanssaan. Ja niin se tuli Kaarlo koulu-uralle.

Äiti ehkä hiljaisesti toivoi saavansa jonakin päivänä nähdä poikansa saarnatuolissa — mikä on talonpoikaisnaisen korkein toivo pojasta, joka on etevä lukemaan. Mutta sitä mukaa kuin Kaarlo kasvoi, kävi aina selvemmäksi, ettei hänellä ollut mitään papiksi kutsumusta; ja sitä enemmän ilmaisi hän palavan halunsa päästä seminariin, jolla toteutti isänsä hartaimman toiveen.

— Hänestä tulee se, mikä minusta ei tullut — ajatteli sairas, ja koko hänen raihnaisen olentonsa läpi kävi syvä sisäinen liikutus — hän on tekevä tien valoisaksi monille, jotka kuten hänen isänsäkin, ovat hapuilleet sumussa pääsemättä selville elämäntyöstään. Oppi ei paina paljon, mutta minä tiedän että kaikki, mitä olen toimittanut täällä maailmassa, olisi tullut kahta vertaa paremmin tehdyksi, jos olisin tietänyt vähän enemmän.

Tämän ja paljo muuta oli isä hiljaisina hetkinä sairashuoneessa uskonut Kaarlolle. Ja hänestä tuntui sitte, että hän nyt mielellään tahtoisi kuolla, kun hän kuitenkin voisi kuin uudestaan elää pojassa, joka valaistun tietonsa avulla seisoi niin paljon häntä korkeammalla ja sen vuoksi voi tehdä hyötyä niin paljoa enemmän.

Jo parisen vuotta oli tuo kärsinyt mies maannut maan povessa, ja hänen toimelias leskensä hoiti edelleen tilaa, joka nykyään kuului hänelle ja pojalle yhteisesti. Kaarlon ei niinmuodoin tarvinnut katkaista luku-uraansa, mille hän niin innokkaasti oli antautunut.

Hänen pienessä, yksinkertaisessa kodissaan Honkalassa suuri kirjasto, sanomalehtien ja aikakauskirjain peittämä pöytä todisti hänen tutkimishaluaan. Toinen huone oli hänen käsityöhuoneensa, jossa hän seisoi usein ajatuksiinsa vaipuneena, samalla antaen höylän liikkua kunnes koko lattia oli täynnä lastuja, suureksi mieliharmiksi vanhalle Katrinalle, hänen palvelijalleen, joka oli luonteeltaan itse säännöllisyys. Muutoin Katrina ihaili sanomattomasti nuorta isäntäänsä, jonka hän oli nähnyt kasvavasta lapsesta; hän piti häntä kerrassaan säädyllisen nuorenmiehen esikuvana, jota vanhus ylpeänä usein vakuutti muille. Kaarlon vastustajakaan, Isola, ei voinut, vaikka mielellään olisi halunnut, panna tätä arvostelua vastaan.

II.

Honkalan koulutalo oli jotensakin yksinäinen. Se muistutti melkein uutisasuntoa, se kun oli rakennettu keskelle kuusikkoa, mikä tätä tarkoitusta varten oli raivattu. Tänne sen johtavat henkilöt tuhansien kiistojen jälkeen onnistuivat sijoittamaan. Näytti siltä kun ei olisi pantu vähintäkään huomiota sen asemaan siinä suhteessa oliko se vai ei sopivalla paikalla koulussakävijöille. Paremminkin tuntui se olevan rakennettu tänne, jotta se olisi — niin syrjässä kuin suinkin ja poissa näkyvistä. Vaikka tämä salainen ajatus olisikin piillyt pohjalla, niin se ei toteutunut, sillä lasten koulunkäynti-into todisti kyllin, että nouseva polvi oli toista mieltä tiedon suhteen kuin vanhempi kansa, ja myöskin aina yhä useammat isät ja äidit katselivat Honkalaa suopeammin, kun heidän lapsensa kertoivat heille innolla ja ihastuksella koulusta ja opettajastaan.