Tuo suuri punaseksimaalattu rakennus valkeine ikkunalautoineen näytti somalle kuusiston tummaa pohjaa vasten. Sen ympäristössä oli kuitenkin vähän synkkää, varsinkin sille, joka tuli viljavalta tasangolta, missä oli lakeuksia ja lehtoja.
Oli elokuun viimeisiä päiviä. Taivas oli jo aamusta ollut harmaiden pilvien peitossa ja jälkeenpuolisten alkoi tiheästi sataa tuhuuttaa raskaista pilvistä. Rautio seisoi ja nikarteli omassa työhuoneessaan ikkuna auki, josta näkyi suuri tasainen pihamaa. Siitä hän poikain avulla oli raivannut kivet ja kannot. Ulompana näkyi metsä, jonka rantaa tie kiemurteli. Se näytti vielä näin kesäaikana, kun se oli ruohistunut, uudelta raiviotieltä. Opettajan silmä kiiti pikaisesti sinne, kun pienen kallion ohi ajoi kärryt. Kaksi henkeä istui vaapperoissa kärryissä — naishenkilö gummisadetakissa ajajan vieressä epämukavalla etuistuimella. Raution katse tarkistui tulijoihin. Pari päivää sitte oli asemalta tuotu huonekaluja uudelle opettajattarelle. Tuo tulija oli kai siis opettajatar neiti Vinter itse.
Kärryt rymistivät edelleen läpi portin ja ympäri ruohokentän, mihin opettaja oli istuttanut kauniita pensaikkoja, aivan porrasten eteen saakka. Rautio vetäytyi ikkunasta syrjempään ja katseli uutimien takaa.
Kyyditsijä tiukensi ohjaksia ja hevonen seisahtui. Hevosparka oli aivan märkänä sateesta ja korvat luupollaan. Kyytimies harmaassa takissa kyyristi päänsä olkapäiden väliin, kun sadevesi lakkaamatta valui takin kauluksen alle. Nainen piti yllään vaaleata sateensuojaa, jonka liepeestä nopahteli kirkkaita pisaria. Sadetakin päähineen hän oli vetänyt ylös, niin ettei Rautio voinut nähdä hänen kasvojansa, ja hänen kärryistä laskeuttua näki vain, että hän oli pieni, siro ja vilkasliikkeinen olento.
Rouva Andersson — mies oli ammatiltaan rakennusmestari, ja vaimo oli tarkka arvostaan — ilmausi tassuttavin askelin pihalle. Hän asui kyökissä opettajattaren puolella ja oli hoitanut neiti Friskin taloutta. Hänen punasilla kasvoillaan oli lempeä ja kirkas ilme. Hän niijaili myötäänsä ja toivotti matkustajaa tervetulleeksi. Hän koetti olla kohtelias ja makea kuin sokeri toivossa, että saa jäädä uuden opettajattaren luo. Hyvin toimekkaana esiintyi hän ottaessaan vastaan matkakapineita, joita kyytimies anteli hänelle — hienotekoisen, maalatun matkakirstun, kapsäkin, pari kaunista koria ja kirjaillun matkavaipan. Kaikki näyttivät hienoilta ja muodikkailta, aivan toisenlaisilta kuin neiti Friskin matkakapineet.
Rautio tarkasteli uteliaana tuota pientä näpsää olentoa, joka alimmalta portaalta komensi sekä rouvaa että poikaa. Vihdoin oli kaikki kannettu sisään. Vieras viittasi ajajan luokseen ja luki kyytirahat hänen kouraansa. Varmaankin sai kyytimies tavallista enemmän, sillä lakki kohosi ylös, ja tylsähkö kasvojen ilme kirkastui. — Kiitos kun ajoit niin kiltisti ja hyvästi — kuuli Rautio uutimien takana raikkaan, sointuisan tyttömäisen äänen. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli tuo nuori nainen kadonnut oman ovensa taakse. Rautio veti ikkunan kiinni ja tarttui taas höyläänsä, mutta tasoittaessaan ja silittäessään laudanpalasta hänen ajatuksensa liikkuivat yhä tulokkaassa tuolla toisella puolen. Minkä näköinen hän oikeastaan on ja minkähänlainen hänestä mahtanee tulla työtoveri? mietiskeli hän. Hänen tähänastinen käsityksensä kansakoulunopettajattarista yleensä rajoittui siihen, mitä hän oli oppinut heitä tuntemaan ollessaan yhdessä ainoastaan jonku aniharvan kanssa, joita oli sattunut tapaamaan. Ja niistä useimmat tuntuivat olevan ymmärtäväisiä, päättäväisiä naisia, kansakoulun hartaita ystäviä, muutamat vähän hermostuneita — esimerkiksi neiti Frisk — kaikki enemmän tai vähemmän itsenäisiä, tottuneita kulkemaan omaa tietänsä ja useimmiten vähän pikaisia käytöksessään »luomisen herroja» kohtaan. Hän muisti samassa erään pienen tapauksen pappilan verannassa, kun pastori Ståhle — nuori apulainen — kohteliaasti riensi neiti Friskin luo päällysvaatetta auttamaan hänelle, vaan neiti Frisk karkoitti hänet sanomalla karskisti: »Kiitos, minä autan kernaimmin itse itseäni». Tämäkin seikka hänestä todisti seminaarilaisten vahvaa itsenäisyystunnetta ja hän ajatteli kuinka luonnolliselta hänestä oli tuntunut seurustella toverillisesti neiti Friskin ja naapuripitäjän opettajattaren kanssa, jonka leikkotukka ja silmälasit aina muistuttivat hänelle luokkatoveria koulussa. Oikeastaan kuitenkin yhteiset harrastukset olivat saattaneet heidät yhteen ja tehnyt heidän seuransa teeskentelemättömäksi. Muutoin ei hän juuri paljon ymmärtänyt, miten oli seurusteltava naisten kanssa, sillä hänelle ei ollut monesti sattunut tilaisuutta siihen muiden sivistyneiden naisten kanssa kuin opettajattarien. Pappilassa, missä hän oli suosittu vieras, oli ainoastaan vanha ystävällinen rovastinna — hänen monet tyttärensä olivat naimisissa ja lentäneet pesästään jo aikoja sitten.
Huoneessa alkoi hämärtää. Rautio istui kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittaakseen vielä kirjeen. Mutta hänen täytyi pian sytyttää lamppu. Ja laskiessaan uudinta näki hän kummastuksekseen Katrinan kartanolla vilkkaasti keskustelevan rouva Anderssonin kanssa.
Näiden kahden välillä jonkummoinen kylmyys vallitsi. Katrina oli järkähtämättä kaikkia naimisia vastaan, ja erittäinkin Anderssonska, joka usein oli tohvelin alla, kun hänen rakennusmestarinsa tuli kotia pikku liehkassa, oli Katrinalla malkana silmässä. Naisella pitäisi olla sen verran ylpeyttä, ettei sallisi sellaisen miesrääpiskön tulla tyrkkimään itseään, arveli hän. Katrina halveksi äärettömästi myöskin vastustajansa järjestyksen pitoa ja milloin vain voi, niin sanoi häntä mielellään »akan hutilukseksi», koko semmoista rouvaa.
Ihmeellistä siis ei ollut, jos opettaja kummastuikin noiden kahden eukon tuttavallisuutta tänä iltana. Vaan hän ymmärsi pian asian. Hyvä Katrina, niin tyly kuin olikin naapuriaan kohtaan, ei voinut aina kuitenkaan vastustaa naisellista uteliaisuuttaan. Hän liikkui harvoin muuanne kuin kirkkoon, vaan sitävastoin rouva Andersson oli oikea juorulaukku, joka kokosi kaikki kylän uutiset. Katrina olisi ennemmin purrut kielensäkin kuin tunnustanut uteliaisuutensa ja vaikka aina oli vastahakoinen rouvalle, niin hän kuitenkin houkuttausi aina joskus kuuntelemaan rouva Anderssonin kertomuksia, joita sitte pala palalta kertoi isännälleen, kun tämä oli sillä tuulella, että rupesi puheisiin.
Myöskin tänä iltana teki eukko itselleen asiaa sisälle saadakseen puhella, ja luonnollisesti kaikki tiedonantonsa olivat opettajattaresta. Andersonska, joka aina löpisi suuntäydeltä, tiesi jo enemmän tuosta nuoresta neidestä kuin hänen oma äitinsä koskaan voi tietää, vakuutti Katrina. — Uh, ettei edes hävetäkään tuolla tavoin udella heti ensi päivänä! Neiti Vinter tulee suoraan Helsingistä, missä hänellä on koti sukulaisten luona. Hän on hieno kuin prinsessa, aivan toista kuin neiti Frisk, jolla ei ollut kelvollista riepuakaan päälle pannakseen. Ja kuinka iloinen hän sitten on, ihan kuin leivonen, oli Andersonska kertonut. Heti oli neiti puhunut Andersonskalle taloudenhoidosta ja sanonut, että hän ei ymmärrä siitä enemmän kuin taivaan lintunen — kyllä hän onkin todella hieno neiti, sen Andersonska olisi voinut vaikka valalleen ottaa. Niin puheli Katrina, kunnes hänen nuori herransa nousi ruokapöydästä ryhtyäkseen uudelleen kirjoitukseensa. Kun hän tuntia myöhemmin reippaalla kynänvedolla oli pistänyt nimensä kirjeen alle, niin nousi hän mennäkseen nukkumaan. Oli hiljaista koko talossa, mutta sadepisarat putoilivat yhä ja yötuuli huhahteli nurkissa. Avara eteinen eroitti molemmat koulusalit; tänne ripustivat lapset päällysvaatteensa ja sen leveitä portaita joka päivä, lukukauden aikana, iloinen lapsiliuta riensi leikkikentälle. Rautio muisti että yksi eteisen ikkuna oli ollut auki päivällä ja kun alkoi tuulla, niin meni hän sulkemaan sen. Palatessaan hän kuuli kepeitä askelia tyhjässä koulusalissa toisella puolen ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaikui italialaisen laulun iloiset, riemuitsevat sävelet myöhäisen illan hiljaisuudessa. — »In questa sera tutta stellata», — liritti tuo leikkivä ääni sisällä — »Dal verde monte pieno di fior» — Vieraan kielen hyväilevä sointu kaikui omituisesti Raution korvissa.