— Teidän ajatuksenne mukaan ei siis koditon ole täysin normaali?
— Niin pitkälle en mene — vastasi rouva nauraen — minä tahdoin ainoastaan sanoa, että hän saa väärän suunnan ja että monet suuret kyvyt hänessä jäävät kehittämättä, myöskin puuttuu häneltä edellytyksiä — esim. onnensa luomiseen! Hän on lapsuudessaan menettänyt kalliita etuja, joiden takaisin saamiseen vaaditaan pitkää elämän taistelua, jos saa takaisin silläkään.
— Uskotteko siis, että tuollainen koditon käenpoika välittääkään koskaan todenteolla taistella tuon onnen saavuttamiseksi, jota tarkoitatte — kodin? — tohtori kysyi pilkallisesti.
— Minä ajattelen, että kun alhaisimmatkin eläimet vaistomaisesti rakentavat pesän itselleen, pitäisi saman tunteen olla kätkettynä ihmiseenkin — rouva vastasi yksinkertaisesti.
Tohtori kumarsi:
— Minulla ei ole ituakaan tuota vaistoa, mitä sitten teette minulle, rouva hyvä?
— Te erehdytte, tohtori Nord, se vaisto on, vaan se uinailee ja kun se herää, niin kyllä tekin niinkuin muutkin koetatte pyrkiä hakemaan itsellenne kodin. Maistakaahan vain onnenmaljasta, niin haluatte mielellänne tyhjentää sen pohjaan — hän sanoi iloisesti. — Jaloimmat, puhtaimmat tunteet ovat sanassa koti. Koti kasvattaa isänmaan rakkauden — ken kuolis ei maan eestä tän! Koti vahvistaa meitä elämän taisteluun ja opettaa meitä tuntemaan perhesiteiden pyhyyden, ennen kaikkea opettaa se meitä rakastamaan ja — se kuvastaa meille ijankaikkisen, taivaallisen kotimme perikuvan.
Tohtori Nord puri viiksiään hymyillen ivallisesti: — Minulla on elämän periaatteena jokaisen olennon ehdoton vapaus, minä en tahdo tietää mistään siteistä ja isänmaanrakkaus minusta ei ole monen pennin arvoinen. Minä olen kosmopoliitti, rouvaseni, enkä pidä mitään kolkkaa maanpallollamme niin rakkaana, että haluaisin vuodattaa yhtäkään veripisaraa sen puolesta. Kun maailma ahdistaa minua, niin annan samalla mitalla takaisin, ja tuosta perikodista, josta mainitsitte, rouvaseni — kysykää ruumismadoilta sitä asiaa — maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.
Nuori rouva istui liikahtamatta katse muuttumattomana aivan kuin hän ei olisi huomannut tohtorin viimeistä karkeaa lausetta. Likinäköinen professori istui nenä melkein kiinni sanomalehdessä kiintyneenä sitä lukemaan, ja nuori John, joka huomasi joutuneensa unohduksiin, oli hiljaa hiipinyt alas isän polvelta ja kiipeili nyt äidin vieressä koettaen päästä katselemaan ulos ikkunasta: — Äiti! — Rouva vavahti kuullessaan lapsen äänen: — Äiti, olemmeko jo perillä, tuollahan on hevosia?
— Emme ole poikaseni, se ei ole meidän asema, ja nuo hevoset eivät ole isoäidin, vaan ne ovat ehkä jonkun toisen isoisän tahi isoäidin, jotka myöskin ovat lähettäneet hevosella noutamaan rakkaita jouluvieraita.