— Äiti, kerro millaista on siellä perillä, vaan ensin hevosista.
— Mutta kultaseni, sinähän tiedät hevosista enemmän kuin minä.
— Niin niin, vaan kerro kuitenkin!
— No niin, ensiksi, kun tulemme asemalaiturille, niin näemme Anderssonin, isoäidin luotetun ajajan, joka seisoo siinä ja hymyilee ja ojentaa kätensä ottaen syliinsä pikku Gärdan, ja tavaramakasiinin luona hirnuvat Polle ja Kipuna! Pollella on valkonen pilkka otsassa ja Kipunalla kaunis vaaleankellertävä kihartava harja.
— Kipuna on Johnin hevonen ja Polle on Gärdan, se on niin lauhkea ja sopii tytölle!
— Aivan oikein poikaseni, hevoset ovat maailman siivoimpia ja kauniimpia eläimiä, siitä me olemme jo kauvan sitte sopineet, vaan nyt ovat ne levottomia odottaessaan meitä; me kiiruhdamme rekeen; sinä, joka olet iso poika, istut isän syliin ja Gärda äidin syliin, Andersson hyppää keulaistuimelle ja sitte lähtevät hevoset kiitämään maantietä niin, että lumi pölynä tupruaa ympärillämme, humistavat korvansa ja syöksyvät sitä vauhtia, aivan kuin tietäisivät, että meillä on kiire.
— Kulkuset soivat! Me ajamme hiljaisten metsäin läpi, ohi asuttujen kylien ja pienten köyhäin mökkien, joissa lapset iloitsevat palavien kynttiläin ja takkavalkean ääressä, me ajamme, ajamme Unelan maille, pienoiseni ja — kun heräämme, ovat hevoset jo isoäidin talon pihalla, me olemme kotona!
— Ja sitte äiti, entäs sitte — pienokainen oli käärinyt pulleat kätösensä äidin kaulaan ja tähysti odottavasti hänen kirkkaisiin silmiinsä.
— Sitte, lapseni — äiti loi poikaan haaveilevan katseen — sinä näet, John, tulia kaikissa ikkunoissa; ovet lentävät sepposelälleen ja kynnyksellä seisoo iso-äiti itse, avosylin tervehtien meitä tervetulleiksi!
— Ja entäs joulukuusi, äiti?