— Niin, joulukuusi, semmoinen suuri, kaunis kuusi on salissa ja sen latvassa tähti — Betlehemin tähti, niinkuin tiedät: ja niin paljon kynttilöitä, ne kaikki sytytetään yhtä aikaa, samassa kun astumme sisään, ja kuusen takana on sunnuntaikoulun oppilaita, jotka laulavat:
Tervehtii jo meitä
Joulu armainen —
— Vielä kerro, vielä, vielä — —
— Joulupukki turkeissa ja suurissa saappaissa tulla koluaa porstuassa ja astuu sisään, suuret lumihiuteet kimaltelevat hänen karvalakissaan. Gärda pelästyy ja piilottaa päänsä isän poveen, vaan sinä menet ja annat kättä joulupukille.
— John ei koskaan pelkää!
Äiti nyökäytti päätä myöntymykseksi: — Se onkin kiltti pukki, hän tuo lahjoja kaikille, hän ei unohda ketään, ei sokeata ruotiämmääkään, joka istuu uuniloukossa ja hyräilee jouluvirttä särkyneellä väräjävällä äänellään. Tuli uuneissa lieskaa ja räiskää iloisesti, kaikkialla on niin kodikkaan lämpöistä ja huoneissa tuoksuu kuusen ja palaneen lakan haju — siellä sisällä on niin jouluinen ilma ja ulkona on niin hiljaista. Joulun enkeli leyhyttelee hiljaa »rauhaa maahan» luonnon uinuessa.
— Kas niin, nyt juna viheltää! Herää Gärda; John, katso näkyykö Anderssonia. Hyvästi herra tohtori — rouva kääntyi ja ojensi hänelle kätensä, joka oli lauhkea kuin talvisen auringon säde — jääkää hyvästi!
Tohtori piti hänen kättään omassaan hetken aikaa ja katsoi häneen omituisesti: — Kiitoksia kertomastanne kauniita — satuja!
Rouva pudisti päätään: — Eivät ne olleet satuja, tohtori Nord, minä kerroin todellisuuden mukaan, ja pian saa poikani nähdä omin silmin todeksi kaikki. Me olemme satoja kertoja kertoneet sen saman, vaan aina se on meitä molempia yhtäpaljon huvittanut, siitä saatte olla varma.
Tohtori hymyili epäilevästi: — Pieniä asioita pienille lapsille!