— Oh, te parantumaton, jota ei voi mistään saada vakuutetuksi — eivät ne ole pieniä asioita, jotka koskevat elämän suurinta onnea. Mieheni olisi pitänyt auttaa minua todistamisessa, minulla naisraukallahan on vaan tunteeni, joihin vedota. Vaan se on kuitenkin totta, että sana koti on kaunein sana, jota maailmassa on mainittu.
Tohtori taas nauroi, vaan tällä kertaa hyvin ystävällisesti. — Tyrkyttäkää sitä tuohon pojan nastaan, hän ei ole vielä liian vanha oppimaan sitä läksyä — hän sanoi surunvoittoisesti.
— Vaan kuule, John — tohtori otti pojan syliinsä — en minä näe yhtään ajajaa junalaiturilla enkä hevosia makasiinin luona, ajatteleppas jos isoäiti olisikin unohtanut kaikkityyni, jos hän ei olekaan muistanut, että nyt on jouluilta?
Lapsi katseli hetkisen aikaa epäilijää päästä jalkoihin melkein rajattomalla ylenkatseella, sitte kääntyi hän äitiin ja sanoi:
— Äiti, voi kun tuo on tyhmä, Johnkin tietää paremmin.
— Hiljaa, hiljaa poikaseni — äiti pani kätensä pienen rupattajan suulle.
— Elkää estäkö, rouvaseni, puhtaimman totuuden saa kuulla lapsen huulilta — tuo pienokainen onkin oikeassa! Kas John, tuolla onkin sinun Anderssonisi ja hevosesi aidan luona, isoäidilläsi olikin hyvä muisti, huomaan minä ja nyt sinulle tulee hauska joulu!
— Tietysti! Tulkaa tekin katsomaan — John oli heti valmis sovintoon.
— Kiitos tarjoomastasi jouluiloasi »tyhmälle sedällekin» — tohtori vastasi hymyillen — minä seuraan ajatuksillani teitä sinne kotia — hyvästi!
Matkustajamme jäivät aseman laiturille, kun juna lähti edelleen puhkuamaan, vaan tohtori Nord seisoi junan ikkunassa ja katseli heitä niin kauan kuin voi; hänestä tuntui kuin talven hyinen ilma olisi äkkiä tunkeutunut ulkoa vaunuun, jossa äsken oli niin lämpöistä ollut, ja hän väristen kääreysi syvemmälle turkkiinsa. Olikohan se vain tuo ulkoinen pakkasuho, joka kylmetti häntä, vai ehkä kaipuu jotakin lämpöistä ja kaunista, mikä juuri oli kadonnut hänen läheisyydestään — tuo lämmin perheonni, joka oli luonut häneenkin yksinäiseen joitakin kirkkaita säteitään. Hänen katseensa, joka oli mihinkään kiintymättä kulkenut ohikiitävää seutua, kirkastui äkkiä ja kylmä ilme, joka oli melkein asuttunut hänen huulilleen, katosi niiltä. Hän ajatteli kaikkea, mitä tuo suloinen naisen ääni oli hänelle äsken kertonut, se oli luonnollisesti kaikki mielikuvittelua, kauniita satuja, vaan kuitenkin — — Hänen huulensa liikkuivat hiljaa: — Minä tiedän, että olen hullu — hän mutisi — vaan minä kadehdin heidän — kotiaan!