Hän ei hävennyt sukuperäänsä eikä myöskään ollut taipuvainen nurkumaan kohtaloaan, ettei ollut saanut kasvaa toisissa olosuhteissa, vaan hänestä tuntui, puoleksi tietämättä, pahalle ja oli samalla kertaa vihassa huomatessaan itserakkauden juurien niin syvästi juurtuneen itseensä.
Pitkä kävelylläolo metsässä illalla tasoitti kuitenkin täydellisesti hänen mielialansa; ihminen, jolla on suuri päämaali, minkä eteen alati työskentelee, harvoin antaa pikkuseikkain itseänsä kauan huvittaa tai suututtaa. Tietysti voi jonkun asian puolesta intoilla mielettömästi; mutta kuitenkin on jokainen pyrintö, johon koko tahtonsa tarmolla antautuu, terästykseksi pahan voimaa vastaan, kohotukseksi ainakin siveellisessä suhteessa.
Neiti Vinter ei tullut illaksikaan kotia, hänet oli ystävällinen rovastinna pyytänyt jäämään yöksi; hän aina niin äidillisesti otti vastaan kaikki nuoret, etenkin jos ne olivat yksinäisiä ja ystävällisyyden tarpeessa. Rautio näki neitiä vasta huomenna kirkossa. Neiti istui rovastinnan vieressä. Hän istui pää rohkeasti pystyssä, ja soma huopahattu lisäsi tuota rohkeaa ryhtiä.
Kappalainen, pastori Virolin, saarnasi. Hän oli huonolahjainen puhuja, mutta kuitenkin itsepintaisesti puhui valmistamatta, josta oli seurauksena, että hänen saarnansa olivat tavallisesti samain sanain kertomista tai tuttujen raamatunlauseiden latelemista. Opettaja, joka oli tottunut katselemaan kunnioituksella sekä kirkkoa, että pappeja, kävi ahkerasti jumalanpalveluksissa, ja kun pastori Virolin aina esiintyi hänen vastustajanansa melkein kaikilla aloilla, niin oli Rautio vasite päättänyt häntä kohtaan osoittaa niin suurta myötätuntoisuutta kuin mahdollista, jonka vuoksi hän ei ollut poissa kirkosta, kun kappalainen saarnasi, niin vähän kuin hän muutoin pitikin hänen saarnoistaan.
Tänään tuntui hänen saarnansa hänestä kuitenkin jokapäiväisemmälle kuin koskaan ennen. Pastori muistutti sitäpaitsi erityisellä painolla maailmallisen opin turhuutta, joka ainoastaan viettelee ihmisiä syntiin ja hullutuksiin ja vie heidät pois ainoalta oikealta tieltä.
Yksi ja toinen seurakuntalaisista heitti syrjäsilmäyksiä opettajan penkkiin; harvat tunsivat vielä uutta opettajatarta, mutta Rautio kun katsoi sinne, niin huomasi hän, että tämä ikäänkuin uhkamielisenä kohotti päätään ja ylpeästi katseli ympärilleen. Hän on vielä nuori ja vieras paikkakunnalla, ajatteli opettaja, hän ei tunne kaikkia niitä riitaisuuksia, joita täällä on; täällä ei voita ylvästelevällä muodolla — tuskimpa sävyisyydellä ja kärsivällisyydelläkään.
Kirkkotarhassa jumalanpalveluksen jälkeen viittasi rovastinna ystävällisesti Raution luokseen. — Minä en voi saada nuorta neitiämme kääntymään kanssani pappilaan, sanoi tuo ystävällinen nainen. — Hän sanoo tahtovansa valmistautua huomispäivän lukuja varten; tehän menette metsän läpi kuten tavallista, rakas Rautio, pitäkää nyt huoli neiti Vinteristä, ettei hän eksy.
Opettaja kumarsi.
— Tulkaa nyt pian käymään pappilassa, kehotti hän ystävällisesti ja nousi sitten kärryihin, nyökäytti jäähyväisiksi noille kahdelle nuorelle, jotka pian tomuiselta maantieltä riensivät viileään, varjokkaaseen metsään. Täällä oli hiljaista ja tyyntä, ainoastaan heikosti kantausi tieltä kärryjen jyrinä heidän kuuluviin; katajapensaat raappivat neulasilla oksillaan heitä ja ilma tuoksui pihkalle kuumassa puolipäivän auringon paahteessa ja kukkivat kanervat punottivat kauniina metsässä. Neiti Vinter kumartui ja poimi muutamia.
»Kanervallakin on kauneutensa, ja elämänsä on erämaallakin», sanoi hän.