Rautio katsoi äkkiä ylös ja kohtasi tuon vilkkaan ja tunteellisen katseen hänen kirkkaissa silmissään, ja samalla tunsi hän irtautuneensa pakosta, mikä heti oli tarttunut häneen, kun hän joutui kahden kesken tuon nuoren tytön kanssa — hän muuttui aivan avomieliseksi ja puheliaaksi.
— Tämä taitaa olla kummallinen paikka, tämä Honkala, sanoi Elli Vinter nauraen. — Rovastinna on kertonut minulle yhtä ja toista teidän riidoistanne.
— Vai niin!
— Niin, ja tänäänhän sanottiin julkisesti saarnatuolista mitä olimme, eikö totta?
— Kylläkai se oli tarkoituksena, sanoi Rautio hymyillen, minä olen kuitenkin, paha kyllä, karaistu tuollaisia nuolia vastaan.
— Se oli suoraan sanoen hävytöntä! huudahti opettajatar säihkyvin silmin. — Silläkö tavoin sitä koetetaan hankkia kansakoululle ja sen työmiehille kansan kunnioitusta ja luottamusta. Tuo samanen pappismies olikin muutoin mitä saarnaan tulee oikea änkkääjä. Minä istuin koko ajan ja olin vihoissani hänen määkivälle äänelleen, se oli juuri tuota oikeata vanhaa saarnanuottia.
— Sitte ei neidellä ollut paljon hyötyä kirkossakäynnistään, pelkään minä?
— Luuletteko sitte tosiaan, että tuollainen kaunopuheliaisuus on kellekään ihmiselle rakennukseksi?
— Kyllä akat pitävät paljon pastori Virolinista.
— Pyh, sellaisista hurskaista sieluista en minä anna äyriäkään, he eivät mene kirkkoon kunnioittaakseen Jumalaa, vaan kallella päin huokailemaan papin edessä!