Raution täytyi nauraa, siinä oli jotain niin vastustamattoman leikillistä tuossa jyrkässä lausunnossa, ja opettajattaren avomielisyys sai Raution ihan tuttavalliseksi hänen seurassaan.
— Minä en mene enää koskaan kuulemaan tuota Viroliniä, hän oli liian tuskastuttava, selitti opettajatar ja työnsi säälimättömästi tieltään kuivettuneen kuusen oksan hienolla kenkänsä kärjellä.
Rautio kävi äkkiä vakavaksi. — Pastori Virolinilla on kuitenkin ihmisenä monta hyvää puolta, sanoi hän, ja minä tiedän, että hän on myöskin tunnollinen sielunpaimen. —
— Eikö hän ole teidän vastustajanne? On harvinaisen jalomielistä, että vastustaja puolustaa vastustajaansa!
— Me taistelemme asian puolesta, emmekä henkilöitä vastaan, vastasi hän. Sitäpaitsi pitää aina niin paljon kuin mahdollista katsella asiaakin vastustajan näkökannalta. Pastori on hyväätarkoittava vaikkakin hiukan ahdasmielinen kristitty ja pelkää kaikkea, mikä voi harhateille johtaa sen lauman, jonka hän on saanut kaitseakseen, ja harhaan vieviksi hän etupäässä lukee maailmalliset tiedot. Onko siis ihmeellistä, jos hän vastustaakin meitä, joita tietysti syystä voi nimittää sen tiedon lipunkantajiksi kansan seassa.
— Mutta eivätkö useimmat papit ole kansansivistämistä vastaan? — niin minä uskoisin.
— Ei läheskään, neiti, minä olen puhunut monen valistuneen pappismiehen kanssa ja heissä huomannut lämmintä, elävää harrastusta kansanvalistusasiaan. Se perustus, millä totisen kansansivistyksen pitää levätä, onkin oikea. Me opetamme lapsia, jotta heidän silmäyksensä laajenisi näkemään isänmaataan oman tuvan kynnystä ulommaksi, me koetamme herättää heissä rakkautta siihen, rakkautta, mikä ilmenee uskollisessa velvollisuutensa täyttämisessä sillä paikalla, mihin Jumala on asettanut hänet. Ja ulkopuolella omaa maata avautuu näköaloja suureen avaraan maailmaan, täynnä Jumalan ihmetöitä, joiden tunteminen tuottaa iloa. Historia näyttää heille kaikessa jälkiä kaikkivaltiaan teistä ja tuomioista, hänen lahjomattomasta oikeudesta ja kostavasta rangaistuksesta; luonnontieteet taas hänen valtaansa aineen ylitse, hänen viisauttaan pienimmänkin madon ja ruohonkorren ihmeellisessä rakennossa — tällaisen tiedonhan pitäisi juuri hyödyttää. Mutta voi sitä opettajaa, joka ei, avatessaan oppilaansa silmiä huomaamaan luomisen töitä, salli hänen löytää Luojaa. —
Neiti Vinter tähysteli hämmästyneenä opettajaa, jonka äänessä helähti teräs, ja tuo näennäisesti kulmikas olento näytti kuin kasvaneen. Neiti Vinter ei ollut uskonut, että tuo talonpoika olisi ollut niin hyvä puhuja ja hänen lämmin, puhdas innostuksensa tuntui hänestä oman penseytensä nuhtelemiselle.
— Tässä olemme jo koulun edessä, kaikui nyt Raution syvä ääni, me olemme kirkolta tänne asti kulkeneet melkein yhtä suoraan, linnun tietä. On oikaistu paljo!
— On todellakin — opettajatar nyökäytti hyvästiksi ystävällisesti vaan ojentamatta kättä hänelle, ja kiiruhti ylös rappusia. Tumma verivirta syöksyi hetkiseksi nuoren miehen auringon paahtamille kasvoille; hän tunsi kuin neulanpistoksen tuossa huomaamattomuudessa, jota neiti osoitti hyvästiä jättäessään. Neiti Frisk oli tosin usein eronnut hänestä ainoastaan toverillisesti nyökäyttäen, ja Rautiosta tuntui se silloin aivan luonnolliselta, mutta kuitenkin tuntui toiselta uuden opettajattaren nyökäys; tälle hienolle nuorelle naiselle oli hän ainoastaan pelkkä talonpoika, henkilö, jonka tähden ei ensinkään tarvinnut olla orjuutettu. Voi, kun hän ymmärtää hyvin, paljoa paremmin kuin neiti koskaan voisi aavistaakaan! ajatteli Rautio astuessaan huoneeseensa huulet yhteenpurtuina. Myöhemmin häpesi hän kuitenkin tunteitaan, jotka olivat hänen mielestään »talonpoikaisturhamaisuutta». Neiti Vinterhän oli ihan oikeassa, arveli Rautio ajatellen itsestään, että hän on jäykkä ja kömpelö, eikä kuulunut siihen piiriin, mistä neiti Vinter oli kotoisin, eikä luultavasti milloinkaan parhaalla tahdollaankaan voisi olla hieno seuramies.