— No, koska olette niin läheltä koskettanut totuutta, niin täytyy minun myöntää, että olen todellakin kokenut pienen samallaisen seikkailun, selitti opettajatar nauraen ja kuvasi sitten lyhyesti, miten kaikki on tapahtunut.
— Silloin oli minulla mitä kutsutaan aavistukseksi, arveli Rautio, minun täytyi välttämättä lähteä tänne katsomaan.
— Sehän oli ystävällistä.
Rautio ei vastannut. Kun Elli siinä nyt seisoi lyhyessä hameessa ja vasu käsivarrella, niin näytti hän aivan sankarittarelta sadussa: »Lapset metsässä»; opettaja olisi tahtonut sanoa, että Elli hänen silmissään oli pieni keijukaistyttö, jonka tähden pitäisi olla peloissaan ja pitää vaaria, etenkin täällä, missä hän oli yksinään, kaukana omaisistaan, vaan hän oli vaiti kuitenkin.
Elli oli sillävälin alkanut kulkea kotiapäin ja Rautio seurasi häntä.
— Minä kulin juuri ajatellen, kuinka kummallista on olla niin riippumaton toisista, kuin minä nyt olen, sanoi hän, ei kukaan pidätä minua eikä kysy kun tulen taikka menen.
— Mutta onhan teillä sukulaisia?
— Tosin on minulla täti, jonka luona olen asunut ainoastaan loma-aikoina, ja muutamia iloisia serkkuja, mutta minä tarkoitan, ettei ole täällä; ne siellä pääkaupungissa eivät huoli siitä, mitä minulla pistää päähän yksinäisyydessä.
— Niin, mutta ajatelkaas, jos olisitte vaipunut hetteesen?
— Aivan kuin Ingrid Andersenin sadussa. Oh, tytöt olisivat pitäneet sitä hyvin tragillisena kuolemana, vastasi hän suruttomasti.