Lapsiparka, hän oli todellakin yksin, ajatteli Rautio, ja taas silitti ajatuksiin vaipuneena Rullen päätä.
— Tuohan on oikea loistonäyte koirasta, tuo teidän Rullenne, herra Rautio.
— Minä ymmärrän, mitä neiti tarkoittaa, niin, Rulle paralla ei ole mitään ulkonaista kauneutta, vaan uskollinen sydän.
— Jos minä joskus rupeisin pitämään koirasta, niin pitäisi se olla kaunis ja hyvää rotua.
— Niin, minä luulen, ettei Rullessa olekaan mitään rotua, sanoi opettaja hymyillen, enkä minä ole sitä juuri valinnutkaan oman tahtoni mukaan, pikemmin voisin sanoa, että Rulle on valinnut minut.
— Miten niin?
— Minä löysin sen pienenä pentuna puolikuoliaaksi polettuna N:n kadulta ja näin sen vaivan, että otin kotiini hoitaakseni sitä hieman. Siitä saakka on se ollut eroamaton minusta, etenkin lukukauden ajalla; minä en ole viitsinyt viedä sitä mukanani kotia kesälomalle koiravaunuissa, sillä se tekee kerrassaan onnettomaksi vapautta rakastavan Rulle parkani.
— Kiitollisuus tietysti jossain määrin somentaa elukkaa minun silmissäni, hymyili hän.
He kulkivat edelleen ja tuo nuori tyttö oli tavattoman puhelias, kentiesi sentähden, että hän oli saanut olla vaiti tarpeeksi kauvan yksin ollessaan. Vähitellen joutuivat he koulukysymyksen piirin. Rautio tuli eloisaksi, mutta hillitsi itsensä kysyen äkkiä: — Tämä ei kentiesi miellytä teitä?
— Miellyttäähän sen pitäisi, vastasi hän, mutta tavallaan olette oikeassa, minä en ole innostunut kouluasiasta niinkuin te!