Kun hän sitten illalla istui yksinäisessä kamarissaan, niin oli tämä pieni taulu hänen edessään kuin miellyttävä uni, ja häntä vaivasi äkisti selittämätön yksinäisyyden tunne. Vanha »Mippa», keltainen kissa, istui kyllä tapansa mukaan kehräten kirjoituspöydällä hänen edessään, ja Rulle oli kyyristynyt hänen jalkoihinsa, mutta tämä seura ei tänä iltana tahtonut häntä tyydyttää.

Miettivänä katseli hän ympärilleen, huone oli puhdas ja järjestyksessä ja täysinäinen kirjakaappi todisti hänen harrastustaan, vaan ei mikään sievä korukalu, ei mikään hieno pikkuesine antanut huoneelle minkäänlaista taiteellista leimaa. Tähän asti ei hän ollut huomannut tätä puutetta tai havainnut että mitään puuttui; nyt oli toisin, nyt ymmärsi hän samalla, että tämän salaperäisen jonkun, mikä tuotti kodille suurinta viehätystä, täytyi olla syntyisin hienontunut aisti, mikä oli kentiesi peritty sivistyneiltä esi-isiltä ja sitähän ei siis hän, talonpoikaissukuinen, koskaan voisi saada. Hän ajatteli lapsuutensakotia, suuria, valoisia, siististi paperoittuja huoneita maalattuine kaappeineen ja korkeine sänkyineen, kaikki oli niin säännöllistä ja hyvin säilynyttä, mutta kaunista se ei ollut, nyt vasta tiesi hän, mitä siitä puuttui — kauneusaistia. Oli kuin runouden leveä, kultainen joki äkkiä olisi levittänyt hohtoisan pintansa hänen eteensä huikastakseen hetkiseksi hänen silmänsä ja sitten antaakseen todellisuuden hänen ympärillään näkyä entistä alastomampana.

Huone oli pimeä ennenkuin Rautio tuli sytyttäneeksi lampun, hänellä ei ollut muuten tapana noin uneksia hukkaan aikaansa; nyt tunsikin hän itsensä jotakuinkin tyytymättömäksi. Hän oli sitäpaitsi nyreissään ja ilman mitään todellista syytä. Hän tempasi kasan sinikantisia vihkoja pöydältä; silloin sattui hänen silmäyksensä rikkonaisella sinetillä varustettuun kirjeeseen. Se oli tullut postilaukussa samana päivänä, ja suuret selvät kirjaimet päällekirjoituksessa olivat äidin vahvan, hieman raskaan käden piirtämät.

Hän otti kuoren ja katseli kauan sitä, sitten vei hän sen kunnioituksella huulilleen; samalla kuin kirkas kyynel hänen miehekkäistä silmistään vieri paperille. Siinä oli hänen mielestään jotain selittämättömän liikuttavaa noissa lapsellisen suurissa kirjaimissa, sillä ne antoivat hänelle joka kerta, kun hän ne näki, uuden todisteen hänen äitinsä suuresta rakkaudesta ainoaan lapseensa. Kuinka paljon vaivaa olikaan ollut työn jäykentämillä sormilla opetella kirjoitustaidon salaisuutta, mutta kuinka kärsivällisesti ja kestävästi oli tuo hyvä eukko kuitenkin istunut kirjoitustaulun ääressä ja piirustellut ja piirustellut, kunnes koko kirjainarmeija oli marssinut hänen muistoonsa, samalla kun käsi hitaasti muodosteli niitä kivikynällä. Hän ei ollut voinut sietää ajatusta, että vieraan pitäisi kirjoittaa hänen puolestaan pojalleen, sitten kun isä, joka aina oli välittänyt kirjevaihtoa heidän välillään, oli poissa. Ja sentähden oli hän tarmolla ryhtynyt tuohon suureen työhön pojan johdolla, kun tämä oli kotona loma-aikana. Luonteenlujuutta ja päättäväisyyttä ei häneltä siis puuttunut. Nyt kirjoitti hän ihan täysin luettavaa, vaikkakin hieman omituista käsialaa, ja oli tämän lisäksi hyvin huvitettu pistelemään ajatuksiaan paperille. Mitä rakastava äiti voipikaan, kun on kysymys hänen lapsestaan, ajatteli Rautio, ja syvän kiitollisuuden tunne täytti tänä hetkenä hänen sydämensä, karkoittaen pakosalle kaikki levottomat ja tyytymättömät ajatukset. Yöllä uneksi hän sitävastoin lakkaamatta kauniista katajista, jotka hän seuraavana päivänä hakkaisi ja asettaisi neiti Vinterin kamariin.

VI.

Lukukausi oli kulunut säännöllistä menoaan pimeiden syyskuukausien ajat, ja joulu oli ovella. Rautiolla ja opettajattarella oli ollut monta pitkää keskustelua joulujuhlan johdosta lapsille. Koulun johtokunta ei juuri sanottavasti välittänyt tästä, ja vasta sitte, kun opettaja hiljaisella tavallaan kauan oli valmistellut sitä, uhrattiin pieni summa, joka hädin tuskin riitti pääkaupungissa ilmestyvän ja erityisesti kansakoulun oppilaille aijotun joululehden tilaukseen ja kynttilöiden ostoon; muusta saisivat opettajat itse pitää huolen, »jos välttämättömästi tahtoivat tehdä koulusta leikkituvan», kuten Isolan rusthollari sanoi.

Hänellä ei ollut itsellään lapsia, ja häntä eivät uskaltaneet muut ukot vastustaa, vaikka olivat vähän taipusampia ajatellessaan jotakin pientä Kallea tai Lottaa, joka siellä kotona jo viikkokausia oli iloinnut jouluhuvin toivossa. Joka vuosi oli Rautio taistellut jotenkin samoilla tuloksilla; useimmiten oli juhla ollut vain kahvikesti, minkä hän itse kustansi ja jolloin lapset saivat leikkiä ja temmeltää muutamia tunteja koulun salissa. Hän ei koskaan ollut antanut vastustuksen masentaa harrastustaan saada lapsille hauskuutusta, ei silloinkaan kuin neiti Frisk arkana luopui taistelusta; nyt sitävastoin oli hänellä uudessa opettajattaressa reipas liittolainen, valmis auttamaan neuvoilla ja teoilla. Aina hyväntahtoinen rovastinna oli luvannut leipoa vehnäpullia koko joukolle, opettaja ja neiti Vinter ottivat huolehtiakseen kahvin muine tarpeineen, sekä makeiset joulukuuseen.

Aina tuon suuren juhlapäivän aamuhetkestä asti oltiin innokkaasti puuhassa koulusaleissa; toisessa kohosi kuusi, jättiläispuu, minkä Rautio ja hänen oppilaansa olivat kaataneet pappilan metsästä ja sitten riemusaatossa kotiin tuoneet. Nyt oli kuusi koristettava oikein kauniiksi ja tässä osoittautui opettajatar kerrassaan mestariksi. Kirjavasta silkkipaperista valmisteli hän mitä somimpia koristeita. Raution mielestä hän oli kerrassaan ihmeteltävä.

Toiseen koulusaliin taas oli kahvipöytä katettava, minkä neiti Vinter Katrinan avulla sai tehtäväkseen, samalla kun opettaja asetti kynttilöitä ovenpieluksiin ja ikkunoihin tilapäisiin kynttiläjalkoihin.

Vihdoin oli kaikki järjestyksessä; näytti niin juhlalliselta, että Katrinakin, joka harvoin hämmästyi mitään, tunnusti, nähdessään kimaltavan joulukuusen, ettei hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista.