Nyt alkoivat vieraatkin saapua, ensiksi rovastinna, vasullinen talviomenia mukanaan ja pastori Ståhle seurassaan; molemmat tahtoivat mielellään katsella lasten iloa ja Rautio oli sitäpaitsi myöskin pyytänyt pastoria avaamaan juhlan lyhyellä joulurukouksella.
Apulainen Ståhle oli pitkä, hyvin hoikka herra, näytti paljoa nuoremmalta kuin hän itse asiassa oli, sentähden että osasi sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa muuttaa väriään; hänen ihonsa oli heleä kuin seitsentoista vuotiaan immen. Kun häntä ujostutti, niin tahtoivat myöskin sanat takertua kurkkuun ja hänen täytyi olla hyvin varuillaan, erittäinkin neiti Vinterin läsnä ollessa, sillä tällä oli vastustamaton halu ajaa ruskopilviä apulaisen poskille ja iloita salaa hänen hämmingilleen.
Apulainen oli hyvä ja tunnollinen nuori mies, joka ei rakastanut vanhanaikaisia epätapoja. Hänellä oli tavattoman kaunis messuääni, ja yleensä voi toivoa, että hänestä tulee hyvä pappi. Kaikissa koulukysymyksissä oli hän ehdottomasti opettajan puolella, vaikka hän vielä oli liian vieras Honkalassa ja myöskin liian arka uskaltaakseen esiintyä aivan päättävästi.
Kello oli juuri neljä, lapset tulvivat iloa välkkyvin silmin sisään, pastori nousi kateederille ja puhui muutamia yksinkertaisia sanoja heille, minkä jälkeen Rautio voimakkaalla bassoäänellään alkoi jouluvirren, ja lapset säestivät sitä, jotta sali kajahteli.
Toisena numerona ohjelmassa oli kahvin tarjoilu, jolloin oli hauska katsella, miten nopsaan rovastinnan pyylevät pullot katosivat loistavan valkoisten hampaiden taakse, ja tämän jälkeen seurasi tanssi kuusen ympärillä ja vuoroon leikkejä, missä Rautio oli väsymätön johtaja. »Meill' on nyt paikka kullakin», »Jänö istui maassa», »Kas mylläri salvan aukaisee» y.m. lauleltiin yhä uudelleen, ei kenenkään ääni sortunut ja väsymystä ei joutanut ajattelemaan; se oli verraton joulujuhla. Keskellä nuorten joukkoa kohosi kuin korkea petäjä nuoressa metsässä Raution kookas vartalo. Hän oli keskuspylväs, minkä ympärille kokoontui tuo pieni kansa, jonka ajatukset ja mielialan hän niin hyvin ymmärsi ja joka myöskin niin luottavaisena näkyi liittäytyvän häneen.
Kun ilta vihdoin oli käsissä ja lähdön piti tapahtua, kokosi hän kaikki lapset ympärilleen ja puhui heille joulun merkityksestä, samalla kuin pyysi heitä ajattelemaan, mikä verraton lahja Jesuksen syntymisen kautta, on annettu ihmiskunnalle ja kuinka jokaisen sydämensä pohjasta pitäisi iloita jouluilmoituksesta ja riemuiten yhtyä enkelien ylistysvirteen: Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto. — Ja hänen puhuessa levisi hiljainen vakavuus nuorille kasvoille ja monet silmät, jotka olivat kiintyneinä opettajaan, olivat kostuneet.
Rovastinna ja pastori riensivät sanomaan jäähyväisiä, sydämellisesti kiittäen hauskasta illasta, ja lapset lähtivät pois niiaten ja kumartaen opettajalle ja opettajattarelle. Tuli hiljaisuus suuressa salissa, kynttilät olivat jo loppuun palaneet, ja ainoastaan joulupuussa lieskasi vielä muutamia sammuvia tulia. Rautio oli saattanut viimeisiä pieniä vieraitaan eteiseen ja nähnyt heidän kaikkien hiljaa ja sovussa lähtevän; hän oli aina ankara järjestyksen suhteen, ja, niin hyvä kuin hän olikin, tiesi jokainen oppilas, ettei käynyt päinsä hutiloida hänen kanssaan tällaisissa asioissa.
Kun hän palasi sisään, seisoi Elli Vinter ajatuksiinsa vaipuneena paljastetun joulukuusen vieressä, — Juhlammehan oli oikein onnistunut ja hupainen. — Rautio lähestyi iloisena tuota nuorta tyttöä.
— Niin oli, vastasi hän hajamielisenä.
— Lapset olivat niin ihastuneita, ei mikään ilo ole puhtaampaa ja korkeampaa kuin heidän ja etenkin ilmenee se paraiten joulujuhlassa!