— Niin, siltä näyttää.

He opettajattaren luona istuen puhelivat vilkkaasti kirkkaan keväisen päivän puhteella; nyt näet tapahtui usein niin, että neiti Vinter kysyi Rautiolta jotakin neuvoa tahi pyysi apua ja tavallisesti pidätti hänet sitte istumaan ja puhelemaan. Hän oli huomannut, että »tuosta talonpojasta», niinkuin oli kirjoittanut serkuilleen, oli hauskaa seuraa.

Rautio puolestaan otti äärettömän mielellään vastaan hänen kutsunsa ja keskustelun sujuessa aivan keveästi ja liukkaasti heidän välillään, katseli hän huvikseen, kun opettajatar teki milloin mitäkin hienoa käsityötä, missä hän oli erittäin taitava, tai katseli hän tuota nuorta työntekijää itseään, jolla oli sievä muoto; kauniit silmäluomet, suora nenä ja mehevät huulet. Koko hänen olennossaan tukasta lähtien oli jotain uljasta ja rohkeaa; hän oli aina hyvin yksinkertaisesti puettu eikä Rautio ymmärtänytkään vähintäkään naisvaatetuksesta, mutta sen hän tiesi, että mitä Elli Vinterillä oli päällä, se oli aina jotain hienoa ja maukasta, mikä aivan erityisellä tavalla hyväili hänen näköhermojaan.

Hänelle, yksinkertaisella miehelle, joka oli kasvanut jokapäiväisissä, ihan tavallisissa olosuhteissa, oli tämä nuori tyttö äkkiä kuin hänen tielleen sattunut ilmestys tuntemattomasta maailmasta, minne hän oli saanut luoda ainoastaan pikaisen katseen.

Hänestä tuntui, ettei talvi koskaan ollut niin nopeasti rientänyt matkaansa, ettei aurinko koskaan palannut niin aikaisin tuoden mukanaan valoa ja toiveita, kuin tänä vuonna, ja läpi hänen vakavan elämäntiensä puhkesi nyt joka päivä joku uusi kultainen säije. Koskaan ei ollut työnsä ollut hänestä rakkaampaa; joka aamu, kun hän nousi, tunsi hän läpitsensä virtaavan selittämättömän elämän virkeyttä, hän oli onnellinen, mutta tietämättä ja kysymättä itseltään, minkätähden hän oli.

Eräänä edeltäpuolisena, välitunnin ajalla, tuli opettajatar Raution luo, kun tämä katseli poikain leikkiä.

— Nyt olen minäkin saanut tuntea vanhoillaolijain vääryyttä meitä kouluväkeä kohtaan, sanoi hän pilkallisesti. Voitteko ajatella, ne ovat aivan äkkiarvaamatta eräässä tilapäisessä kuntakokouksessa päättäneet pidättää sen rahasumman, mikä koulunjohtokunnan päätöksen mukaan tulee opettajattarelle täällä Honkalassa korvaukseksi heinistä, olista y.m. Minä en välittäisi noista muutamista markoista, ilman niitäkin voin kyllä elää, mutta heidän kavala menettelynsä suututtaa minua; luonnollisesti en minä saa palkkaani luonnossakaan, ukot sitävastoin ovat päässeet yhdestä menopuolesta ja se, nähkääs, on asian ydin.

— Ovatko he todellakin rohjenneet sellaista? — Opettaja kävi tummanpunaseksi ja suonet hänen ohimoillaan alkoivat paisua — meidän täytyy heti ryhtyä toimeen saattaaksemme heitä edesvastaukseen!

— Otatteko asian niin vakavasti?

— Niin, niin teen; joka kysymyksessä olen minä järkähtämättömästi oikeuden puolella, ja tässä on epäilemättä laittomuus, josta meidän on otettava selvä, sanoi hän pontevasti. Koko kouluajalla hän ei voinut saada ajatuksiaan tästä irralleen, ja kuta enemmän hän mietti, sitä katkerammaksi tunsi hän käyvänsä. Jos se olisi koskenut häntä itseään, niin olisi hän luultavasti ottanut asian tyyneemmästi, mutta että he tahtoivat riistää opettajattarelta, turvattomalta naiselta, osan hänen pienestä ja hyvinansaitusta palkastaan, se sai liikkeelle hänen tunteensa »heikompien puolustukseksi». Heti kun tunnit olivat loppuneet, riensi hän erään lähellä asuvan koulujohtokunnan jäsenen luo, ja tältä sai taitavasti asetettujen kysymysten kautta selvän tiedon siitä myyräntyöstä, jonka olivat tehneet neiti Vinterille, sekä myöskin varmuuden siitä, että se kokous, missä kysymys oli nostettu, oli ollut laiton: Tässä oli siis heti yksi koukku mihin voi tarttua.