— Te siis olette jo unhottanut kaikki vastoinkäymisenne? kysyi hän.
— Tuntuu aivan siltä, vastasi hän hymyillen. Neiti on iloisella luonteellaan valaissut koko koulutalon ja minun huoleni myöskin, siitä täytyy minun saada teitä kiittää. — Hän otti Elliä kädestä hellästi ja piti sitä hetken omassaan, samalla kun hänen katseensa etsi Ellin katsetta.
— Toivotan hauskaa kesää! sanoi Elli.
— Niin, ja hauskaa jälleennäkemistä! vastasi Rautio antaen samalla käden hiljaa pudota. Reippaasti keikautti hän itsensä kärryihin — hyvästi, hyvästi! — Hän heilutti hattuaan ja Elli liehutti nenäliinaa — niin erosivat he.
Rautio ei voinut selittää sitä mielen tilaa, mikä viime aikoina oli vallannut hänet, ainoastaan sen tiesi hän, ettei koskaan ollut tuntenut itseään niin rohkeaksi kuin nyt. Kaikki tuntui hänestä hauskalle kotimatkalla, kärryntärinä asemalle mennessä ja matka rautatievaunuissa, jotka olivat täynnä koululapsia, ja sitten matka kotiapäin valoisana kesäiltana lemmikillään Ruskolla keveissä kärryissä ja takaistuimella vanha Taavetti, joka kerroskeli asioita kotiseudulta.
Miten rauhaisalle ja ystävälliselle näytti kartano tuolla mäellä, Sydän tykytti aina kovemmin, kun hän ajoi tuota tuttua tietä vanhojen jalavien alla, jotka seisoivat molemmin puolin tietä. Keltaiseksi maalatun rakennuksen alapuolella leveni puutarha hedelmäpuineen ja marjapensaineen aina äidin vaatteenvalkasupaikalle puron reunalla, jossa keväällä aina oli oivaa palttinaa pitkän pitkiä kaistaleita, toisella puolen taloa olivat kedot, niityt ja pellot täydessä kunnossa. Täällä ei ollut suuremmoista luonto eikä ihania näköalat, vaan näytti hauskalle joka lisäsi talon varakkaalta ja komealta näyttävää ulkoasua, mikä teki vastustamattoman hyvän vaikutuksen. Oras pelloissa näytti viheriälle ja lupaavalle, ohkanen vaalea sumu nousi puron-uomasta kaukana niityillä, ja metsästä tuli raitis koivun tuoksu, kuin ensimmäisenä tervehdyksenä kotiin tulevalle. Hän ajoi veräjän läpi ja aina porrasten eteen. Täällä seisoi äiti ja nyökkäsi hyvää iltaa hänelle. Hän oli isokasvuinen kuten poikansakin ja lihavahko, tavattoman komea, leveäharteinen nainen, aikaisten huolten rypistämät kasvot, älykkäät silmät, jotain hilpeää koko olennossaan.
Ensi tervehdyksessä äidin ja pojan välillä näkyi, kansantavan mukaan, ainoastaan hyvin vähän sitä hellyyttä, jota molemmilla oli toisiaan kohtaan, mutta heille oli luonnollista näin hallita tunteitaan. Kuitenkin voi, niin tyyni kuin äiti olikin, huomata että hän oli täynnä iloa nähdessään taas poikansa, ja jokainen pikkuesine talossa todisti jollain tavoin, kuinka kaikki oli valmistettu hänen palaamakseen.
— Tule nyt sisään haukkaamaan kipene, sinä taidatkin olla nälissäsi matkan jälkeen, sanoi äiti, ja sisällä eteiskamarissa oli kaikki pojan mieliruuat pöydällä, hienoaleipää, tuoretta voita ja viiliä sekä vaahtoavaa kotiteko-olutta paksussa, kirkkaaksi hangatussa tinatuopissa, jota isä ja isoisä olivat käyttäneet. Rautio vei mielihyvällä tuon vanhanaikuisen kannun huulilleen ja joi aika siemauksia: — Kiitos äiti, tällaista juomaa ei saa koskaan maistaa muualla kuin kotona, sanoi hän.
— Niin, Liisa teki sitä juuri eilen, vastasi äiti, enkä minä käskenyt hänen säästämään maltaita.
Huone suuren salin takana oli aina siitä asti, kuin hän tuli täysikasvuiseksi, ollut hänen; se oli nyt uudestaan maalattu ja kirjavat matot, jotka äiti itse oli kutonut, olivat ristissä kikavalkoisella lattialla. Rautjärven emäntä teki aina parastaan saadakseen lattiat valkeiksi; suuressa kyökissäkin loisti lattia puhtaana kuin vierashuoneessa. Hän oli ankara järjestyksen ihminen, jonka vuoksi palvelija, joka ei mukautunut tähän, oli harvoin kauan talossa.