— Lopuksi täytyy minun myöskin, sisällisen kehoituksen pakottamana, uudistaa vastustajilleni täällä Honkalassa, niille, jotka ehkä huolimatta kaikista minun sovintokokeistani vieläkin ovat vihoissaan minulle ja iloitsevat lähdöstäni paikkakunnalta, että minä puolestani en koskaan ole tahtonut heille muuta kuin hyvää, samalla pyydän heitä unohtamaan ja antamaan anteeksi kaikki kiivastumiset heitä vastaan. Muistooni, erotessani täältä, en kätke mitään katkeraa. Te olette taistelleet minua vastaan, joka olen koettanut raivata alaa sille, mitä uusi aika tarjoaa kansalle — tiedolle ja valistukselle, ja nähkääs, minä väistyn, mutta työ ei pysähdy; se sujuu yhä edelleen siinä asuvan oman salaperäisen voimansa pakottamana. Valo ei voi sammua, Jumala itse on sen sytyttänyt maailmaan! Hän on antanut luvan ihmiselle Hänen lakiansa nöyrästi kunnioittaen tutkia ja miettiä, ja missä koulu perustaa työnsä ainoalle oikealle perusteelle, siellä on Herran siunaus suojaava opettajan kylvön, niin että se kerran kantaa kultaisen sadon. —
Tuli hetken hiljaisuus täysinäisessä salissa, kun Raution miehekäs ääni oli laannut kaikumasta; senjälkeen tunkeutuivat kaikki sekä oppilaat että vanhemmat hänen ympärilleen puristaakseen hänen käsiään ja kyynelsilmin lausuakseen kiitoksensa, jopa itse Isolakin astui esiin ja arveli että vihdoin viimeinkin olivat he ymmärtäneet, että opettaja tarkoitti heidän hyväänsä kaikessa tapauksessa.
Tämän viime hetkellä tehdyn tunnustuksen Rautio käsitti hyvin, kun hän tunsi itsepintaisen Isolan sydämen toivon hänen poistumisestaan ja uuden opettajan saamisesta. Syvemmin liikutti häntä, kun lautamies Vikström kostein silmin lausui: — Olisipa vain opettaja täällä viipynyt vuoden vielä, niin olisin minä kyllä ollut miestä siihen, että uusi koulu olisi tullut perustetuksi.
— Kiitos siitä, lautamies, sanoi Rautio sydämellisesti, mutta jos olette minun ystäväni ja koulukysymyksen puoltaja, niin asettukaa riviin hyvän asian puolesta täällä Honkalassa, silloin tunnen minä, ettei tuttavuutemme ole ollut turha.
— Kas tässä käteni, että pidän sanani!
Molemmat pudistivat lujasti toistensa käsiä ja Rautio tiesi, että hän Honkalassa oli saanut uuden koulun liittolaisen, jolla oli sekä valtaa että hyvää tahtoa taistella sen puolesta. Lautamiehessä oli täällä mies, joka pysyi sanassaan.
Kaikkein viimeisenä tuli nuori opettajatar mutta ei hilpeänä niinkuin ennen, vaan kyynelet kirkkaissa, ruskeissa silmissä. — Sallikaa minunkin kiittää teitä tänään, sanoi hän väräjävällä äänellä, ei ainoastaan siitä, mitä olette täällä vaikuttanut, vaan siitä, mitä te olette tehnyt minulle erittäin, sillä teidän tulee tietää, että minä olen velassa teille. Kun tulin tänne, niin otin työni keveästi, otin sen ilman mitään varsinaista vakavuutta; minä en tuntenut sen painoa enkä ryhtynyt koko sielullani opetukseen, sanalla sanoen, minä en nähnyt päämäärää, mihin jokaisen totisen kansakoulun ystävän ja opettajan on pyrittävä. Te, herra Rautio, olette osoittanut minulle sen, te olette lämpimällä innostuksellanne karkoittanut minun penseyteni ja avannut silmäni, jotta minä nyt näen tien selvänä edessäni. Että minä olen oppinut rakastamaan työtä työn merkityksen vuoksi, se on teidän vaikutustanne!
— Tieto tästä on seuraava minua kirkkaana muistona, vastasi Rautio sydämellisesti ja puristi kovasti hänen ojennettua kättänsä, me toverit koulun palveluksessa muodostamme yli koko maailman kansainvälisen liiton ja meillä on molemminpuolinen velvollisuus keskenämme tukea ja virkistää toisiamme työssä, mutta puhuessa jokaisesta erikseen, olemme ainoastaan pieni hammas suuressa koneistossa, joiden täytyy pitää huoli itsestään, että tekevät hyvin tehtävänsä, jokainoa paikallaan, niin että kokonaisuus saa vaikuttaa häiritsemättömässä sopusoinnussa. Jumala auttakoon meitä aina muistamaan pyhän velvollisuutemme!
Amen, kuiskasi nuori tyttö syvästi ja totisena.
Seuraavana aamuna piti Raution matkustaa. Elli oli tavattoman hermostunut; hän ei ollut nukkunut koko yönä ja ryhtyi nyt rohkeudetta työhön. Raapittiin ovea; tietysti oli se Rulle, joka tuli sisään tervehtimään, kuten sillä oli ollut tapana koko talven; heistä olikin tullut niin hyvät, uskolliset ystävykset, hänestä ja koirasta, isännän poissa ollessa, eikä koskaan enää ajatellut Elli, että Rulle on ruma. Rakas Rulle parka, sinä uskollisin ystävä, nyt tulit sinä viime kerran; hän kumartui alas ja nojasi hienon poskensa koiran karheaa turkkia vasten, ja samassa astui opettaja sisään sanomaan jäähyväisiä. Elli katsoi arasti häneen, Rautio oli hyvin kalpea, mutta näytti tyyneeltä ja päättäväiseltä. — Hyvästi neiti Vinter, sanoi hän, ja ääni kaikui vähän kovana, — onnea! monen talven lumi saattaa pudota ennenkuin tiemme taas sattuvat yhteen.