Katrinan neuvosta otti hän nyt keskenkasvuisen koulutytön, joka oli ihastunut päästessään neiden »passaajaksi», ja hyvällä tahdolla sekä Ellin että hänen pienen palvelijansa puolelta, sekä eukko Katrinan viisaiden neuvojen avulla, sujui taloudenhoito pian hyvästi. Nuori opettajatar oli lisäksi aivan viime aikoina suuresti mieltynyt taloustehtäviin ja karkeampiin käsitöihin; olihan häpeä, ettei osannut, mitä yksinkertaisin talonpoikaisnainen piti vähäpätöisenä asiana, arveli hän; myöskin piti Katrinan luoda kangas hänelle, ja mielessään kuvaili hän, että ensi lukukaudella piti rukkien surista kilpaa tyttöjen käsityötunneilla koulussa.
Vasta huhtikuun lopulla palasi Rautio; hän tahtoi, pitkän poissa olonsa jälkeen vielä kerran nähdä poikiaan kokoontuneina ympärilleen ja pitää erotutkinnon heidän kansaan.
Elli istui kangastuolissaan, kun hän ajoi kartanoon, eikä Elli tiennyt, mistä se johtui, mutta hänen sydämensä alkoi äkkiä tykyttää aivan rajusti, samalla kun sukkula pysähtyi kädessä ja hän innoissaan kumartui eteenpäin nähdäkseen vilahdukselta matkustajan. Ehdottomasti lensi Raution katse nyt kuten usein ennenkin opettajattaren ikkunaan, ja kun Rautio näki hänet siellä, niin nosti hän lakkiaan ja tervehti ystävällisesti, mutta Elli vetäytyi syvästi punastuen takaisin, hieman vihoissaan uteliaisuudestaan. Olihan hän nähnyt Raution niin monta kertaa ennen, jotta hänen pitäisi muistaa, miltä hän näytti!
Seuraavana päivänä välitunnilla tuli Rautio tervehtimään häntä, jolloin sattui niin omituisesti, että kaikki ujous ja kömpelyys, aivan päinvastoin kuin ennen, nyt oli muuttunut Elliin. Opettaja näytti vahvalta ja voimakkaalta, ja hänen kätensä olivat kovettuneet raskaasta työstä; hän oli tänä talvena täydellä todella kokenut maamiehen uurasta elämää. Nyt oli äiti parantunut, palvelijat myöskin jo kauan sitten terveinä, ja kesäksi mietti hän ulkomaamatkaa käydäkseen suuressa norjalaisessa koulukokouksessa; täytyi oppia ja koota uusia näköaloja, ainoastaan siten voi ihmisen oma toimeliaisuus tulla hyödyttäväksi. — Hän kertoi tämän kaiken tyyneellä, ystävällisellä tavallaan, kyseli myöskin koulusuhteista viime lukukauden aikana ynnä muusta, ja hänen tavassaan ei ilmestynyt mitään kankeutta. Sitä, mikä kerran oli ollut, ei voinut enää kaivaa ylös, se oli kadonnut kuin menneen talven lumi.
Elli puolestaan ei sitävastoin voinut tuntea itseään vapaaksi Raution läsnä ollessa, hän moitti itseään siitä, mutta sittekin tunsi hän että Raution olo täällä nyt kiihoitti hänen hermojansa. Hän ei laulanut enää koskaan, eikä hän myöskään mennyt enää kävelemään peläten, että joutuisi hänen kanssaan kahden kesken, mutta ikkunastaan seurasi hän usein salaa hänen reippaita, notkeita liikkeitään poikain voimisteluharjoituksissa tai johtaessa heidän leikkejään.
Hän näytti tässä toimessaan Ellin mielestä niin tyytyväiseltä, iloiselta, ja mieheltä, joka toivehikkaana ja tyyneesti katseli tulevaisuuteen. Ajattelikohan hän enää koskaan, mitä oli tapahtunut heidän välillään, tuumi Elli, ajattelikohan häntä? Ei tuntunut siltä, ja tämä ajatus painoi päivä päivältä yhä syvemmälle hänen sydämeensä pienen pistävän okaan.
Näin kuluivat kevätpäivät nopeaan kuin uni, ja lukukauden loppu tärkeine tutkintopäivineen oli käsissä. Kevät oli tavattoman joutunut tänä vuonna, niin että oli runsaasti vihantaa ja kukkia. Lapset olivat sentähden koristaneet koulusalit paraalla tavalla, ja etenkin olivat pojat innokkaita puolestaan myöskin tällätavoin kunnioittamaan rakastettua, nyt eroavaa opettajaansa. Suurimman ilon valmistivat he kuitenkin hänelle reippailla, hyvin mietityillä vastauksillaan tutkinnossa, mikä todisti, että hänen työnsä heidän keskuudessaan ei ollut hedelmätön. Kun hän vihdoin, kun tutkinto oli loppunut, nousi kateederille ja lausui muutamia sydämellisiä erosanoja, niin näkyi kyyneleitä useain nuorten silmissä, ja myöskin vanhemmat tulivat liikutetuiksi.
— Aikoessani jättää paikan, missä olen kuusi vuotta työskennellyt, sanoi Rautio syvällä, selvällä äänellään, tunnen halun lausumaan muutamia sanoja jäähyväisiksi koululle ja Honkalan kunnalle. Ensiksi kiitos teille, nykyiset ja entiset oppilaani, siitä lämmöstä, millä olette kohdelleet opettajaanne aina koulun alusta, kiitos siitä nöyryydestä, millä te aina olette täyttäneet toivoni ja mikä on tehnyt työni kepeäksi ja, kuten varmasti toivon, myöskin hedelmää tuottavaksi. Kun olen seisonut keskellä teidän piiriänne ja nähnyt kaikkein katseet suunnatuiksi itseeni, niin siiloin olen tuntenut itseni iloiseksi, mutta samalla olen myöskin huomannut opettajakutsumuksen tärkeyden ja vastuunalaisuuden ollessani asetettuna nuorten esikuvaksi ja ohjaajaksi.
— Jumala, joka tutkii ihmisten sydämet, Hän on myöskin nähnyt minun sydämeeni, on nähnyt sen ilon, mikä minulla on ollut kutsumuksestani, mutta myöskin sen pelon, mitä usein olen tuntenut ajatellessani omaa puutteellisuuttani sen käyttämisessä. Tahto on ollut hyvä — minä luulen että te rakkaat pojat, olette tunteneet sen — silloinkin kun voimat joskus eivät ole riittäneet, mutta vaikka minä en ole voinutkaan viedä teitä kauemmas kuin tiedon etutarhoihin, niin olen minä työhön teidän hyväksenne kuitenkin pannut koko sieluni, minä olen lahjoittanut teille rakkauteni — Jumala tietää sen, ja enempää ei voi antaa!
— Toiseksi tahdon minä kiittää niitä vanhempia ja holhoojia, jotka ovat lähettäneet lapsensa luokseni, sekä niitä kuntalaisia, jotka ovat osoittaneet koululle hyväntahtoisuutta, minä kiitän heitä sydämestäni siitä luottamuksesta, mitä ovat osoittaneet minulle, luottamuksesta, joka on välttämätön pitämään opettajaa paikallaan ja virkistämään häntä vastuunalaisessa, vaikkakin iloa tuottavassa työssään.