Anderssonska teki sievän niiauksen sohvaan päin, missä Elli vielä istui liikkumatonna, mutta hänen sunnuntaihameensa helmasta valui samassa kerrassaan pieni lampi sadevettä hänen ympärilleen.
— On todellakin ollut kamala ilta, sanoi opettaja, mutta nyt on kaikki vaara tietysti ohi, ja sade putoilee siunausta tuottavana kuivalle maalle. Hakekaa nyt itsellenne kuivat vaateet ja keittäkää vähä lämmintä teetä, se tekee sekä neidille, että teille hyvää, luulen minä.
Hän heitti vielä yhden silmäyksen Elliin, joka oli nojannut päänsä sohvanreunaa vasten ja sulkenut silmänsä, hän näytti väsyneeltä, mutta tyyneeltä; senjälkeen riensi hän pois katsomaan Katrinaa, joka oli maannut hyvin rajuilman ajan ja oli nyt melkoista parempi. Tänään oli hän todellisuudessa käynyt samariittikurssiin osoittaessaan laupeuttaan lähimmäisiään kohtaan.
Oli jo myöhäinen, Rautio meni huoneeseensa ja avasi ikkunan; ulkona sateli yhä hiljaa ja tyyneesti, mutta raikas tuuli kuljetti kuitenkin hitaasti pilviä ja kaukaa lännestä pilkoitti ehtootähti sinisellä taivaalla. Tähti, se vei ajatukset talven pakkasöihin ja välkkyvään taivaaseen! Niin, kesää olikin kestänyt kauan tänä vuonna, tuo vasta kestetty rajuilma teki varmaankin käänteen uuteen vuodenaikaan ja raikas ilma tuntui ennustavan, että syksy oli tullut, syksy myrskyineen, pimeineen hävittämään kaikki koristukset luonnosta.
Ennen oli Rautio aina iloinnut ajatellessaan tulevia työpäiviä, nyt tänä hetkenä, kun hän seisoi ja katseli tuonne yksinäiseen tähteen, niin näytti tulevaisuus niin viehkeän harmaalle ja valjulle hänen edessään. Minkätähden tuli tämä nyt niin äkkiä? Olihan hän jo kestänyt suuret taistelunsa, taistelun sydäntään vastaan, ja opettanut tyytymättömän mielensä etsimään onnea ei rakkauden armaudessa, vaan uutterassa työssä ja uskollisessa velvollisuuksiensa täyttämisessä, sillä eihän täällä eletä vain itseään, vaan suurta päämäärää varten — palvellakseen Jumalaa veljissään.
Tuo käytännöllinen mies, tuo innokas työntekijä, joka aina näki niin selväksi tiensä eikä koskaan tuhlannut aikaa tyhjiin haaveiluihin, antautui tänä iltahetkenä ehdottomasti tunteiden haltuun, yksin sentähden, että yksi muisto lakkaamatta vainosi häntä, muisto siitä hetkestä, kun hento tyttönen kuin vapiseva linnunpoika etsi suojaa hänen rinnoillaan ja kun hänellä oli oikeus suojella häntä. Hän tunsi vielä niin elävästi hänen hätäisien hengenvetojensa keveän hengähdyksen hyväilevän poskiaan ja näki noiden rakkaiden kalpeiden kasvojen luottavaisina hiipivän luokseen. Aina valpas järki torui tosin ja kutsui häntä hulluksi, mutta oli kuitenkin niin suloista saada kerrassaan vaipua tähän unimaailmaan, hän ei voinut sitä vastustaa.
— Ainoastaan nämät muutamat lyhyet silmänräpäykset, lausui hänessä rukoileva ääni; sitten, sitten tahdon taas rohkeasti ottaa elämäntyöni enkä enää koskaan uneksia.
XII.
Rautio oli tavallisuuden mukaan viettänyt joululomaa kotonaan, vaan ei palannut heti sen jälkeen kouluun. Hänen äitinsä oli nimittäin sattunut loukkaamaan jalkansa ja oli määrätty pysymään yhdessä kohden; sairaus palvelijoiden joukossa oli sitäpaitse vähentänyt työvoimia, ja teki nuoren isännän läsnäolon aivan välttämättömäksi. Onneksi oli hän saanut vanhemman, sattumalta virasta vapaan toverinsa olemaan sijallansa, ja vanha Katrina oli uskollisesti paikallaan.
Eukon ja nuoren opettajattaren välillä oli tällä aikaa syntynyt hyvin hyvä suhde, etenkin kun Anderssonskan täytyi ottaa eronsa palveluksesta, kun odottamatta tuli heillä muutto toiseen seutuun; täytyihän vaimon seurata miestään elämässä ja kuolemassa, huvissa ja hädässä, vakuutti Anderssonska hartaasti, samalla kun pitkältä ja leveältä vakuutteli kaipauksella jättävänsä »kalliin ryökkinänsä.» Elli otti kuitenkin eron hyvin tyyneesti, Katrina oli jo kauan sitten avannut hänen silmänsä Anderssonskan pienille juonille ja yrityksille, hänen teeskennelty ja ryömivä olentonsa ei sitäpaitsi koskaan ollut miellyttänyt nuorta emäntää.