Ellin piti ensi kerran olla kyökissä taloudenhoitajana ja kaikkena, ja hänestä olikin hauskaa saada yksinään puuhata. Puuhatessaan päivällistä ei hän muistanut ensinkään uhkaavaa ilmaa, joka aikaiseen aamulla oli häntä pelottanut, mutta kun hän oli syönyt ja korjannut pois päivällistarpeet sekä ajatteli lähteä pienelle kävelyretkelle metsään haihduttaakseen kyökinhöyryä pienestä hienosta nenästään, niin säikähtyi hän nähdessään uhkaavan näköisen taivaan ja kääntyi aivan raskaalla mielin takaisin huoneeseensa.
Hän otti kirjan ja koetti lukea, mutta ajatukset eivät tahtoneet seurata sanoja; sitäpaitsi tuli aikaisin hämärä huoneeseen ja hänen päätänsä alkoi särkeä. Hän ei ollut pelkuri; tänään valtasi kuitenkin yksinäisyyden tunne aivan ehdottomasti hänet, ja hän nyt kaipasi Anderssonskan raskaita askeleita kyökissä, jotka muutoin usein vaivasivat häntä. Vähitellen sulivat kirjaimet yhteen epäselväksi vilinäksi. Hänen täytyi panna pois kirja, ja meni istumaan ikkunan ääreen. Ulkona näytti synkälle, pilvet olivat kasaantuneet röykkiöihin päälletysten, ja niiden reunat olivat kuparin värisissä juovissa. Äkkiä jakaantuivat ne kuin taikavoimalla, salama valaisi taivaanlaen, ja heti tämän jälkeen tärisi talo ukkosen jyrinästä.
Elli ponnahti ylös. Nyt oli pahin kaikista, ukonilma, ja hän oli yksin kotona! Muutamia minuttia myöhemmin välähti uusi salama vielä ja jyrisi kovemmin, sen jälkeen yhä uusia. Elli väänteli käsiään, tuntui kuin ilma huoneessa olisi tukehduttamaisillaan hänet, ja puolipyörryksissä syöksyi hän koulusaliin ja sysäsi auki ikkunan, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli raju tuulispää, viskasi ikkunan hänen käsistään ja heitti sen seinää vastaan, niin että lasisirpaleet helisten sattuivat kivijalkaan maahan pudotessaan.
Silloin kuului nopeita askelia eteisestä, ovi aukeni ja Rautio seisoi kynnyksellä: — Mitä on täällä tapahtunut? Hänen kysymyksensä jäi vastauksetta, Elli oli nojautunut ikkunapieltä vasten ja painanut kädet silmilleen, mutta yhdellä silmäyksellä käsitti Rautio asian, otti lujasti kiinni rikkoutuneesta ikkunasta ja sulki sen. Samassa purppuralle ja kullalle kimalteleva salama kirkkaasti valaisi huoneen ja ukkosen jyminä, mahtavampi ja majesteetillisempi edellisiä, kajahti läpi suuren tyhjän koulusalin.
— Auttakaa, auttakaa! huusi Elli epätoivoisena ja tarttui suonenvetoisesti kiinni Raution kädestä; senjälkeen nojasi hän, täynnä kauhua, päänsä hänen rintaansa vasten.
Tänä hetkenä ei hänessä ollut hiukkaakaan oikeaa tajuntaa, pelko oli täydellisesti riistänyt häneltä tavallisen rohkeuden, ja vavisten painautui hän Rautioon; tietäen sen vain, että siinä oli inhimillinen olento, jonka luona hän voi löytää pakopaikan.
Ja Rautio seisoikin tässä raivoavassa myrskyssä kuin korkea honka, jonka suojassa pieni lintunen turvattuna voi piilottaa päänsä siipensä alle; ystävällisesti tukien pani hän kätensä hänen ympärilleen ja kuiskasi rauhoittaen hänen korvaansa, kun suojattinsa vapisten ja rukoillen turvaa, lepäsi hänen sydämellään. Että tämä sydän hehkui nyt lämpöisempänä hänelle kuin ennen, se ei vaikuttanut mitään asiaan; tänä hetkenä oli Elli hänelle yhteiskäsite kaikesta heikosta ja turvattomasta maan päällä, joita vahvemman oikeus ja velvollisuus on suojella ja hoitaa.
Tuli hämärämpi huoneessa, ukkonen jymisi vähitellen yhä kauempana, ja rajuilma oli purkanut väkivaltansa. Rautio katsoi alas tuon nuoren tytön tavattoman kalpeihin kasvoihin, jotka olivat häntä niin lähellä, että jokainen henkäys kevyesti kosketti hänen poskeaan, se oli kummallinen asema, ja tuhannet risteilevät tunteet liikkuivat yht'aikaa hänessä; sitten otti hän hiljaa hänen kätensä ja sanoi: — Nyt, neiti Elli, on rajuilma ohi, sade on rauhallista tuolla ulkona, ja varmaan tulee tyyni yö. Minä sytytän lampun teille, niin tulee valoisa tuolla sisällä, olettehan levollisempi nyt, eikö niin?
Hän ei vastannut, mutta ei myöskään vastustanut, kun Rautio ystävällisesti vei hänet pieneen kamariin ja pani hänet mukavasti nojalleen sohvan nurkkaan. Pian paloi lamppu pöydällä, Rautio laski uutimet ja teki kaikki niin hauskaksi kuin mahdollista.
Samassa ratisi kyökin avain lukossa ja Anderssonska syöksyi lääpästyksissään ja sateesta aivan likomärkänä sisään: — Jumala armahda, sellainen ilma! huudahti hän tapansa mukaan hartaasti, minä olin juuri kotimatkalla, ja keskellä pimeää metsää alkoi ukkonen jymistä ympärilläni. Minä luulin kerrassaan, ett tuomiopasuunat soivat, ja korvat meni kerrassa lummeeseen minulta, sitten alkoi sataa, minulla ei ole kuivaa räpälettä päälläni, ja kun minä näin valkean täältä koululta, niin ajattelin langeta polvilleni ja ylistää luojaani, että vihdoinkin olin kotona sievän, oman ryökkynäni luona — — —